maanantai 30. huhtikuuta 2012

Kuinka pelit syntyvät?


Olen mielenkiinnolla seurannut statistiikkaa siitä, miten naispelaajien osuus kokoajan kasvaa. Vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa se oli jo 42% kaikista pelaajista ja online pelaajissa osuuden on todettu olevan jo yli puolet. Tämä naisten lisääntynyt pelaaminen toivottavasti johtaa myös siihen, että naisia hakeutuu yhä enemmän myös tekemään pelejä. Sillä siitähän se kaikki lähtee, että on kiinnostunut peleistä ja haluaa päästä toteuttamaan omia visioitaan.

Pelien tekemisessä on tosiaan enimmäkseen kyse toteuttamisesta, siis lopputuotteen tekemisestä, eikä pelkillä ideoilla vielä pääse pitkälle. Taannoisessa Aalto In the Game tilaisuudessa Koopee Hiltunen (Neogamesin vetäjä) sai yleisöstä kysymyksen ”Montako sellaista työpaikkaa Suomessa, jossa henkilö voi kehittää peli-idean ja sitten joku muu ryhtyy sitä tekemään ja voi itse siirtyä seuraavaan ideaan?” Koopeen asiallinen vastaus tähän oli, että nolla kappaletta.

Pelialalla olevat ihmiset ovat ensisijaisesti erittäin motivoituneita ja tämä motivaatio syntyy juuri sisäisestä halusta toteuttaa ja tehdä siistejä juttuja. Voi jopa sanoa, että pelialla ei ole työpaikkoja, on vain ainoastaan paikkoja joissa ihmiset voivat toteuttaa intohimojaan ja saavat tästä korvauksen.  Raha on harvalle syy olla tekemässä pelejä.

Miten sitten päästä alkuun, mitä pelintekoon tarvitaan? Pelin pystyy tekemään yksinkin, mutta useammin peli syntyy tiimityönä. Tiimiläisiä voi myös etsiä peliharrastuksen parista tai vaikka alan tapahtumista. Jos on muita jakamassa takkaa, se helpottaa pelin valmiiksi saamista. Tärkeintä pelinteossa olisikin saada se valmiiksi. Tämä kannattaa ottaa jo alussa huomioon ja laittaa tavoitetaso ensimmäisessä pelissä sellaiseksi, että sen kykenee saavuttamaan. Jos et ole aiemmin tehnyt peliä, ei kannata heti ideoida uutta 3D virtuaalimaailmaa ja pitkää tarinaa. Alkuun pääsee vähemmälläkin ja voi koettaa tehdä oman version esimerkiksi jostain online puzzle-pelistä. Tällä tavalla saa onnistumisen kokemuksia ja taidot kasvavat. Jos on näyttää jotain itsetehtyä, niin se on työhaastattelussakin merkittävä asia kun hakee isompiin tiimeihin tekemään pelejä.

Pienessä ja isommassa pelissä tarvitaan pitkälti samanlaisia taitoja: ohjelmointia, grafiikkaa ja ääniä. Työkaluiksi riittää tietokone ja tarvittavia grafiikka- ja ohjelmointialustoja on saatavilla myös ilmaiseksi. Vaikka produktio on isompi ja työkalut maksullisia, niin suurin osa pelin budjetista kuluu silti aina ihmisten tekemään työhön. Peli on nykyisin helppo julkaista vaikka omalla verkkosivulla. Jos peli on isompi ja menossa myyntiin, silloin tulee mukaan myös kaupallistamiseen liittyvät asiat, kuten julkaisukanavan sopimukset, markkinointi, hinnoittelu jne.

Jos et ole ikinä ohjelmoinut, etkä tunne ketään, joka olisi ja haluaisi tehdä pelin sinun kanssasi, niin suosittelen vain tarttumaan härkää sarvista ja kokeilemaan. Esimerkiksi web-ohjelmointikielissä voi päästä jo melko nopeasti alkuun. Unity taas on ammattilaistason pelimoottori, joka on saatavilla ilmaiseksi. Se on hyvä pohja jos ei kaihda ohjelmointia. Yksi vaihtoehto on käyttää GameMakeria tai muuta vastaavaa ohjelmaa, joka on tarkoitettu pelien tekemiseen. En ole itse käyttänyt näitä pelinteko-ohjelmia, joten en osaa niitä suuremmin arvioida, mutta tietoa on helppo saada.

Mieluummin kerron vielä hieman omakohtaisemmin, kuinka meillä Tribe Studios:illa tehdään peliä. Meillä on vielä aika pieni tiimi, joka on 1,5 vuoden aikana kasvanut 6 hengestä 10neen. Meillä on kuitenkin paljon kokemusta aiemmista firmoista ja projekteista, mikä vaikuttaa paljon siihen mitä kaikkea voimme tehdä. Meillä on tuotteen lisäksi ollut tärkeää saada tiimi toimimaan niin, että kaikki pääsevät toteuttamaan omaa osaamistaan ja luomaan yhteistä visiota.

Tiimissä on jaettu tietyt roolit, niin että kullakin meistä on oma osaamisalueensa, mutta nämä rajat eivät ole ehdottomia. Esimerkiksi pelinsuunnitteluworkshoppeihin tai jonkin osa-alueen kokouksiin pääsevät mukaan kaikki kiinnostuneet, jos kokevat että heillä on kokoukselle annettavaa tai heidän työlleen on siitä hyötyä. Näin saadaan ideat lentämään leveämmin ja kaikkien täysi luova panos mukaan.

Päätöksenteko ei kuitenkaan toimi konsensuksella, missä haetaan aina vesittynyt keskiarvo-kompromissi. Vaan päätökset aggregoidaan niin, että on henkilö, joka päättää kuinka päätetään. Joskus se on ryhmän äänestys, joskus yhden asiantuntijan päätös ja joskus lopputulos saadaan helpoiten keskustelemalla. Sitten yhdessä jatketaan valittuun suuntaan.

On tärkeää saada aikaisessa vaiheessa myös käyttäjiltä palautetta pelistä. Ennenkuin varsinaista pelattavaa protoa on olemassa, kannattaa omaa peli-ideaa jo peilata muilla kertomalla siitä. Pelaisitko sinä tällaista peliä? Palautteen saaminen on todella opettavaista ja myös motivoivaa. Pelejä kuitenkin tehdään aina pelaajille. Se on hienoa kun on saanut jonkun iloiseksi tai kokemaan jotain merkittävää oman hengentuotteen kautta. 

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Videotaiteesta... nörttitytön tunnustuksia vol 1.

Tiina Laine  



Videobloggaus, jossa pohdiskelen suhtautumistani videotaiteeseen.








Osia:
käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänet: Mika Korhonen





Nörttitytön tunnustuksia vol 1: 
käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus: Tiina Laine
kameraoperaattori, äänet: Mika Korhonen 

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Lovecraftilla Maustettu – Nörttitytön Kokkikoulu



"Mukavia nämä tuplakauhuillat", ystäväni sanoi pyyhkiessään suupieliään talouspaperiin. Olin taitellut iloisenväriset paperiservietit kukan muotoisiksi, mutta ne lepäsivät sivussa koskemattomina. Ehdin pohtia asiaa hetken, ennen kuin ystäväni selvensi: "Tuplakauhu siksi, että tässä on kaksi kauhistuttavaa asiaa: ensin joudumme syömään minun tekemiäni ruokia ja sitten suunnittelemme Call of Cthulhu -roolipeliä."

Tässä kirjoituksessa esiintyvä ystäväni on miespuolinen ja kaikinpuolin aivan täysiverinen nörtti. Hän ei halua esiintyä omalla nimellään, joten kutsuttakoon häntä nyt vaikka Janiksi. Jos tyypillistä nörttimiestä nyt ylipäätään on olemassa, saattaisi Jani olla sellainen. Hän on ystävällinen, älykäs ja opiskellut it-alaa. Kuten niin monia kohtalotovereitaan, vaivaa Janiakin liikuntaharrastuksista huolimatta runsas istuminen sekä työssä että kotona. Itse taasen rakastan istuen tai makuulla suoritetttavia harrastuksia: tietokonepelejä, kirjoittamista, tv-sarjojen katsomista ja lukemista. Aivan kuin tässä ei olisi jo kylliksi olen lisäksi arka liikkuja. Siksipä sekä Janilla että minulla on yhteinen tavoite: oppia elämään terveellisemmin.

Perinteisessä naisen roolissa on omat hyvätkin puolensa: ainakin omassa suvussani jokainen suvun naisista on himokokkaaja. Olen onnellinen siitä, että kasvoin ympäristössä, jossa ruokaa laitettiin paitsi hengenpitimiksi, myös silkasta ilosta. Lapsuuteni juhlavalmisteluista oli kiireentunne ja ahdistus kaukana. Jouluruoat valmistuivat käden käänteessä laulaessamme äitini ja tätieni kanssa kolmiäänisesti joululauluja. Kesät vietin omalla kasvimaalla kädet syvällä multavassa aitosavessa, omia porkkana- ja perunapenkkejä kitkien. Silloin ei vielä puhuttu luomusta, mutta juuri sitä lapsuuteni itsekasvatetut vihannekset olivat. Olen kasvanut vanhanaikaisessa maailmassa, jossa kaikki tehtiin itse alusta alkaen. Itse pidän pullantuoksuisena kotinörttinä tiukasti kiinni tämän entisen maailmani sirpaleista.

Vasta aikuistuttuani olen herännyt tajuamaan, ettei asianlaita ole kaikilla samoin. Jani kasvoi kodissa, jossa sekä miehellä että naisella oli oma paikkansa eikä hänen äitinsä erityisemmin houkutellut häntä keittiöön. Ei hän ole ainoa: ystäväpiiristäni löytyy monta surullista esimerkkiä siitä, miten "likaiset" pikkupojat on ajettu muualle pois ruokaa laittamasta. Nyt, aikuisena miehenä, Jani on huomannut toivovansa, että osaisi laittaa itse ruokaa. Kun ruoan tekee itse, sen koostumukseen voi vaikuttaa. Voi valita raaka-aineet, säädellä suolan ja mausteiden määrää ja halutessaan välttää lisäaineita runsaasti sisältäviä tuotteita.

En ole itse erityinen ravinto-oppi-intoilija. Olen kaikkiruokainen eikä minulla ole ruoka-aineallergioita, mutta laktoosi-intoleranssi löytyy valikoimasta. Juuri se minut alunperin houkuttelikin keittiöön kun olin muuttanut omilleni. Tuolloin, 90-luvun puolivälissä, laktoosittomat maitotuotteet olivat juuri ilmestyneet kauppojen hyllyille, mutta valmisruoat sisälsivät poikkeuksetta laktoosia. Jos halusin elää ilman vatsavaivoja, ei siis auttanut muu kuin tarttua kauhaan. Onneksi se oli minulle mieluista puuhaa.

Myös kokkaaminen Janin kanssa on ollut tavattoman hauskaa. Ehdotettuani Janille, että voisimme laittaa ruokaa yhdessä, jolloin hän oppisi siinä tarvittavia taitoja satuin käväisemään kirpputorilla ja siellähän komeili myynnissä täsmälleen Janille sopiva peruskeittokirja: Eija Piikkilän Kiireisen kokkaajan keittokirja. Leikkisä Jani nimesi kirjan Maun punaiseksi kirjaksi ja olemme uskollisesti noudattaneet kirjan ohjeita. Jani on oppinut laatimaan ostoslistoja kirjan reseptien perusteella vaikka juuri ostoslistat opettivatkin minulle, ettei ihmisen kannattaisi pitää mitään itsestäänselvänä. Laittaessamme jauhelihakeittoa löytyi ostoskassista näet varsiselleri, ei juuriselleri, jota kaipasin. Syy oli minun: enhän ollut täsmentänyt eroa kokemattomalle Janille.

Jani on alusta alkaen ollut aivan turhan vaatimaton. Hän pesee ja pilkkoo raaka-aineet käden käänteessä, noudattaa ohjeita tunnollisesti ja lopputuloksena on joka kerta ollut herkullinen ateria. Olemme myös yhdessä harjoitelleet improvisointia ja tehneet resepteihin omia pieniä muutoksiamme. Ohesta löytyvät reseptit omalle versiollemme sipulipihveistä ja suklaakiisselistä.

Sipulipihvit

500 g jauhelihaa
1 pussi sipulikeittoainesta
1 tlk kermaviiliä
2 – 4 sipulia
2 munaa

1. Sekoita sipulikeittoainekset kermaviilin sekaan ja anna maustua hetken.
2. Pilko sipulit ja kuullota niitä kevyesti pannussa. Leikkaa muutama sipuli renkaiksi ja kuullota ne.
3. Lisää raaka jauheliha, kermaviiliin sekoitetut sipulikeittoainekset sekä kuullotetut sipulit kulhoon. Riko kaksi munaa ja lisää ne. Sekoita taikina tasaiseksi ja anna sen maustua hetken.
4. Paista pihvit pannussa kypsiksi.
5. Tarjoile pihvit sipulirenkailla päällystettyinä perunoiden ja raikkaan salaatin kanssa.

Suklaakiisseli

1 l maitoa (tai laktoositonta maitojuomaa)
4 rkl kaakaota
4 rkl sokeria
1 muna
1 dl maissijauhoa
2 tl vaniljasokeria

Koristeeksi
kermavaahtoa
kotimaisia pakastemarjoja tai viipaloituja hedelmiä

1. Sekoita ainekset vaniljasokeria lukuunottamatta keskenään kattilassa.
2. Kuumenna kiehuvaksi miedolla lämmöllä koko ajan sekoittaen.
3. Keitä n. 5 min.
4. Mausta lopuksi vaniljasokerilla.
5. Tarjoile suklaakiisseli tarjoilukulhoista kermavaahdolla ja marjoilla tai hedelmillä koristeltuna.

Miten H. P. Lovecraftin luoma Cthulhu-mythos sitten liittyy tähän kaikkeen? Ryhtyessämme suunnittelemaan ruuanlaittoiltojamme olimme juuri aloittaneet Call of Cthulhu -roolipelin maailmaan sijoittuvan pienoiskampanjamme nimeltä Vettä sakeampaa suunnittelun. Rakastamme molemmat roolipelien suunnittelua, se on mainiota luovaa puuhaa, jossa ajatukset virtaavat – ja niistähän voi mukavasti keskustella ruokaa laittaessa. Vaikka Janin pitääkin vielä keskittyä ruoanlaittoon sen vaatimalla vakavuudella, voi hän vihanneksia pilkkoessaan tai keittoja haudutellessaan jutustella kanssani.

Kumpikaan meistä kahdesta ei ole täydellinen. Jani on minua sankarillisempi, muttei tee siitä erityistä numeroa. Ryhtyessämme suunnittelemaan pienoiskampanjaamme pohdin meitä kahta ja sain ajatuksen: toivoin, että kaikki pelimme hahmot voisivat olla meidän kaltaisiamme siinä suhteessa, että he olisivat aivan tavallisia ihmisiä. Koska kyseessä on lyhyt pienoiskampanja, olimme päättäneet tehdä hahmot valmiiksi, jottei muutenkin kiireisiltä pelaajilta kuluisi aikaa niiden laatimiseen – ja koska halusin kokeilla jotain uutta. Halusin rikkoa sankarimyyttiä ja luoda tarinan, jossa inhimilliset ja vialliset mutta silti varsin sympaattiset persoonat ylittävät itsensä vaikeissa olosuhteissa muuttumatta silti koskaan täysin karikatyyrimäiseksi slapstick-figuureiksi. Ajattelin venyttää henkilöitä mahdollisimman pitkälle ja nostaa esiin ominaisuuksia, joita oli totuttu pitämään pelkästään huvittavina, mutta jotka sellaisenaan ovat varsin yleisinhimillisiä. Kertoisin mieluusti hahmoistamme enemmänkin, mutta emme ole vielä alkaneet vetää peliä ja tiedän, että osa pelaajistamme lukee tätä blogia.

Roolipelinsuunnittelu ruokapatojen äärellä on varsin mukavaa puuhaa. Se herättää aisteja aivan uudella tavalla: en ole itsekään aiemmin tajunnut, miten virkistävää on ottaa sekä haju- että makuaisti käyttöön tavanomaisten näkö- ja kuuloaistin rinnalle. Ruoanlaitto ja suunnittelu myös tukevat toisiaan: vaikkei toinen innostaisi ollenkaan huomaa pian toiseen tartuttuaan, että mielikin virkistyy.

Aikuistuttuamme olemme kumpikin tahollamme alkaneet järjestää roolipeli-iltoja, joiden aikana tarjotaan ryhmälle kunnon ateria. Täytyy myöntää, että tarjolla on yhä edelleen makeisia, perunalastuja ja virvoitusjuomia, mutta kunnon ruoka pitää peliporukan paremmassa vireessä ja peliinkin tulee enemmän potkua. Porukassamme on jo pitkään vallinnut työnjako: illan isäntä tai emäntä loihtii (tarvittaessa ystävien avustamana) yhteisen aterian ja pelaajat tuovat mukanaan naposteltavaa ja virvoitusjuomia. Järjestely on toiminut hyvin vaikka terveellisempiä naposteltavia onkin kaipailtu. Kesäisin maistuvat mansikat, viinirypäleet, klementiinit ja vesimelonilohkot, mutta talvisin tulee syötyä raskaammin. Kuulisinkin ilomielin vinkkejä terveellisistä ja maistuvista naposteltavista.

------

Kaikki kuvat Maria Blomqvist

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Nukkekodit aikuisten naisten harrastuksena

nukkekotiwiki
Nukkekotiwiki 2006-
Aloitin nukkekotiharrastukseni vuonna 2000. Kaveripiiristäni ei löytynyt muita harrastajia, joten lähdin nettiin harrastuskavereita etsimään ja sillä tiellä ollaan. Vuosien kuluessa harrastuksessani on ollut paljon erilaisia vaiheita: 
  • keräilyä (ostan valmiita minejä kaupoista ja markkinoilta käsityöläisten tekemiä juttuja, kirppareilta taas etsin mm. McDonaldsin Happy Meal -nukkeja tuunailtavaksi) ja swappailua eli minien vaihtoa pareittain tai ryhmissä
  • itse tekemistä yksin ja yhdessä kerhokavereiden kanssa erilaisilla käsityötekniikoilla: helmitöitä, massailua, virkkausta, kutomista, maalausta, metallitöitä, ristipistoa, decoupagea, puutöitä jne
  • tuunailua ja roskien kierrättämistä, olen järjestänyt myös aiheeseen liittyviä kilpailuja, kuten mitä tehdä  karkkipakkauksista, ja osallistunut niihin itse (esim. jäätelötikkukisa)
  • valokuvausta, kotisivujen tekemistä, bloggausta, jopa kirjan kirjoittamista (Nukkekotielämää, WSOY 2005)
  • Source: wsoy.fi via Johanna on Pinterest
  • some-palveluihin tutustumista - ylläpidän nyt sekä suomenkielistä Nukkekotiwikiä että sen seuraajaa, Mini treasures wikiä, joka on maailman suurin nukkekotiaiheinen sivusto n. 1200 sivullaan.
Tärkeä juttu harrastukseni kannalta oli nukkekotiaiheisen keskustelufoorumin perustaminen 2002. Nukkekotielämä-ryhmä on pitänyt mm. näyttelyitä, rakentanut yhdessä nukkekodin  ja kirjoittanut em. kirjan. Tätä bloggausta varten haastattelin kavereitani Nukkekotielämästä, kysyin heiltä, mihin kysymyksiin he "aina" joutuvat vastaamaan ja mitä he haluaisivat ihmisten harrastuksestamme tietävän. Kiitos kamut!

Seuraaviin kysymyksiin nukkekotiharrastajat joutuvat vastaamaan hyvin usein:
Box for mum
Äidilleni tehty vihreä pienoishuone, n. 1:24
  • Kuinka monta nukkekotia sulla on?
Nukkekoteilua voi harrastaa myös ilman ensimmäistäkään nukkekotia, osa harrastajista tekee pienoishuoneita, eli yhden huoneen kokonaisuuksia. Mutta jos käytössä on tilaa, harrastus vie usein mennessään ja taloja voi kertyä useampia. 
  • Mitä sä teet kaikilla niillä nukkekodeilla? Leikitkö sä niillä?
No osa tekee ns. valokuvatarinoita siitä, mitä nukkekodeissa tapahtuu tai koristelevat niitä esimerkiksi jouluksi. Nukkekoteihin liittyy usein tarinoita, joita napataan vaikka oman suvun historiasta tai populaarikulttuurista, ja nämä tarinat ohjaavat talojen sisustusta. Esimerkiksi yhdessä minun talossani asuu nuoripari nimeltään Iines ja Aku, ja he keräilevät kotiinsa Disney-krääsää. Mutta eivät aikuiset taloilla samalla tavalla leiki kuin lapset: tää tekis nyt ruokaa... Sisustusintoilijat voivat kokeilla nukkekodeissaan erilaisia tyylejä, joita omaan kotiinsa ei voisi tuoda, vaikka rokokoota tai viktoriaanista tyyliä (mikä on pitkään ollutkin se suosituin tyyli).
Sea frames
Isälleni tehty taulu, 1:12
  • Miten sulla on aikaa tehdä tollaisia?
Nii-in, miten aikuisella naisella on aikaa harrastaa jotain ihan omaksi ilokseen? Harrastus on paitsi käsillä tekemisen iloa myös jonkin sortin rentouttavaa eskapismia, mielikuvituksellista ja luovaa toimintaa, joka vie ajatukset pois työelämästä.
  • Sulla on varmaan mennyt paljon rahaa noihin?
Nukkekotiharrastukseen, kuten lähes mihin tahansa muuhunkin harrastukseen voi kyllä upottaa halutessaan kaikki rahansa. Vähemmälläkin selviää. Osa meistä on innostunut kierrätyksestä eli roskamineistä - oletko huomannut, että virvoitusjuomapullojen korkkeihin on piilotettu muovisia nukkekodin lautasia tai että oluttölkin aukaisuklipsu on melkein valmis valokuvakehys?
  •  Mikä sai sut innostumaan nukkekodeista?
Usein luullaan, että harrastajilla ei ole ollut lapsena nukkekotia, joten aikuisena piti korvata tämä puute. Joskus toki niinkin, mutta usein harrastajat ovat olleet lapsesta asti kiinnostuneet miniatyyreistä. Minä tiesin kauan, että "sitten joskus" alan harrastaa nukkekoteja, lopullinen sysäys tuli siitä, kun ostin halvalla kalusteet 5 huoneeseen.
lundby
Lapsuuteni Lundby
  • Onks sulla sellainen Lundby-talo?
Ruotsalainen Lundby on Suomen yleisin nukkekoti, mutta harrastajilla on yleensä isompi koti, johon on helpompi tehdä esineitä. 1:12-mittakaava (lue: yhden suhde 12:een) on maailmalla ja Suomessa yleisin mittakaava, Saksassa tehdään myös 1:10-mittakaavaa ja erityisesti jenkit ovat erikoistuneet todella pieniin taloihin (1:24, 1:48 ja 1:144). Pienimmät talot ovat niin pieniä, että ne sopisivat pienoisrautatiemaisemaan. Mittakaavoista moni matematiikkakammoinen saa näppylöitä, mutta heitä rauhoittelen: ei niitä ole pakko noudattaa. Omassa nukkekodissa saa tehdä mitä haluaa, ja laittaa sinne "väärän kokoisia asioita". Itse noudatan "hyvältä näyttää" -periaatetta, eli käytän mittatikkuna nukkea, ja katson miltä esineet näyttävät suhteessa siihen. Nukke mahtuu helposti käsilaukkuunkin, joten messuilla voi kokeilla käytännössä kävisikö esim. tämä tuoli nukkekotiini.
blanket
Isoäidin peitto, virkattu ompelulangasta, 1:12
  • Minkä kokoiset kädet sulla on kun pystyt tekemään tuollaista?
Tavallisilla käsillä pärjää ihan hyvin, tekemällä harjaantuu ja käytössä on erilaisia työkaluja ja tekniikoita, joilla saa tosi pieniä juttuja aikaiseksi. Moni on luullut, että kudon juttuja hammastikuilla, mutta helpompaa se kutominen ihan oikeilla, pitkillä, mutta ohuilla puikoilla on.
  • Mistä saat kaikki ideat? 
Sehän tässä harrastuksessa hauskaa onkin, että mikään ei rajoita inspiraatiota. Voimme tehdä historiallisia projekteja, fantasiaa tai tehdä pienoismallin omasta kodistamme tai kesämökkimme huussista! Ideoita saa toisilta harrastajilta, sisustuslehdistä, elokuvista, kirjoista... Esimerkiksi Harry Potter -aiheesta ammentaa moni.
cheetah
Ristipistomatto, 1:12
  • Paljonko harrastajia on, onko miehiä?
Suomessa Nukkekotiyhdistyksessä on noin 900 harrastajaa, joista miehiä on kourallinen. Miehiä kiinnostavat pienoiskotien sijasta pienoismallit autoista, junista, laivoista jne, mutta pohjimmiltaan kyseessä on sama miniatyyriharrastus, johon kuuluu myös pelihahmojen maalaus ja tuunaus, josta Mia Meri aiemmin bloggasi

Nukkekotiharrastajien määrää on vaikea arvioida, ehkä meitä voisi olla jopa 10 000?

Kymmenisen vuotta sitten nukkekotiharrastaminen oli aika haastavaa, ei ollut tietoa, tarjontaa eikä tapahtumia. Nyt niitä kaikkia on liikaa :). Netistä löytyy paljon harrastajien ylläpitämiä blogeja ja muita sivustoja, nukkekotitavaroita voi ostaa lähes jokaisesta kaupungista ja nukkekotitapahtumia järjestetään ympäri vuoden ja ympäri Suomea - kaikkiin ei ehdi osallistua, eikä kaikkia harrastajia enää tunne nimeltä. Tavallaan tämä on vienyt osan harrastuksen viehätyksestä ja löytämisen rieumusta, kyseessä ei ole enää pienen piirin juttu ja asioita, joita oli ennen pakko tehdä itse voi nyt ostaa lähimmästä askartelukaupasta. Ehkä siksi etsin yhä pienten piirien juttuja harrastuksestamme, ihmisiä, jotka kasaavat sushi-ravintoloita kuten minä, ihmisiä, jotka tekevät Muumitaloja tai ihmisiä, jotka keräilevät mininaamioita. :) Nautin myös siitä, kun saan tuotua yhteen muita miniatyristejä, jotka tekevät jotain erikoista.

minitreasureswiki
Mini treasures wiki, 2009-
Jos nyt innostuit harrastuksestamme, niin aloitapa vaikka kurkistamalla ylläpitämiini wikeihin:
Ja jos jo olet nukkekotiharrastaja, ala laittaa itsellesi tärkeitä linkkejä talteen wikiin, jotta muutkin harrastajat ne löytävät.

Sieltä löytyy esimerkiksi työstämistä kaipaava MLP-sivu, vinkiksi Nörttityttöjen Ponifaneille...

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Nörttitytöt ratissa - kaupunki hajalla





Pelitreffeillä pelattiin Xbox360:n
ja PS3:n Ridge Racer Unbounedia.
Alle kuukausi sitten suomalainen pelitalo Bugbear julkaisi uuden autopelinsä Ridge Racer Unboundedin. Bugbearin uudelleentulkinta vanhasta pelisarjasta on aiempia tummasävyisempi peli, jossa kilpa-ajamisen lisäksi merkittävä osa pelikokemuksesta koostuu toisten autojen ja ympäristön hajoittamisesta. Pelissä on myös mahdollisuus luoda omia ratoja koko maailman pelattavaksi joko yksinkertaisesti valmiista paloista, jolloin uusi rata syntyy parissa minuutissa, tai advanced-moodissa, jolloin ratoja voi muokata pieniä yksityiskohtia myöten.
Kolme nörttityttöä erilaisilla pelitaustoilla sopi pelitreffit Unboundedin kanssa ja näin siinä sitten kävi.

Mia.
Mia Meri
Pelikokemus: lapsesta asti, useilla eri pelialustoilla ja liian paljon.
Autopelit: yksi ekoista peleistäni 80-luvulla oli yksinkertainen formulapeli ja olen autopelejä sen jälkeen pelannut satunnaisesti. En jaksa ryppyotsaista kilpa-ajamista, mutta Burnout 3 vei sydämeni.
Heti alkuun pitää sanoa, että olen naimisissa Ridge Racer Unboundedin tuottajan Joonas Laakson kanssa, joten olen jäävi arvioimaan itse peliä ja jätän sen Suvin ja Sonjan tehtäväksi. Sen sijaan ajattelin kertoa, millaista on seurata vierestä, kun mies painaa pitkää päivää autopelin kimpussa. Ja uskokaa pois, ne olivat pitkiä päiviä.

Neljä vuotta sitten Joonas ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa Bugbearille eli Bugille ja yksi syy, miksi olin ok mielestäni hieman epävarman alanvaihdoksen kanssa, oli että kuulemma sen jälkeen mieheni ulkomaanmatkat (siihen asti neljä kertaa vuodessa) vähenisivät huomattavasti. No, eihän se sitten ihan niin mennytkään.

Tuottajan tehtäviin kuuluu varmistaa, että pelin tekijöillä on kaikki, mitä he tarvitsevat pelin tekemiseen. Jos tulee ongelma koneen kanssa, tuottaja hoitaa uuden koneen. Jos koodaaja törmää ongelmaan, jota ei yksin osaa ratkaista, tuottaja etsii työtiimistä tarvittavat henkilöt sen ratkaisemiseen. Sen seurauksena, jos työpäivän lopuksi pelin työversio eli "buildi" hajoaa, Joonas on se, joka varmistaa, että buildi saadaan taas toimintaan ennen kotiinlähtöä ja seuraavaa työpäivää tai muuten kaikki firman työntekijät seisovat tumput suorina odottamassa buildin korjaamista.

Cthulhu ja Nyarlathotep
näyttävät mallia tuotajan työstä.
Rankkaa tämä pelien pelaaminen.
Lisäksi tuottajan tehtävänä on pelata tietokonepelejä ja arvioida, mikä kyseisistä peleistä tekee hyviä, mitkä asiat voisivat olla paremmin ja tarjota omaa arviotaan pelin hauskuudesta pelitiimille. Koska Joonas on niin fiksu ja filmaattinen, hänen tehtäväkseen tuli myös pelin promoaminen ja Bugin edustaminen maailmalla, joten ulkomaanpäiviäkin kertyi useampia kuukaudessa.

Kuten arvata saattaa, en ollut innoissani ylityötuntien ja lukuisten ulkomaanmatkojen vuoksi työlesken elämää viettäessäni, mutta toisaalta on mahtavaa nähdä mies tekemässä jotain, mistä hän selvästi pitää ja tuntee ylpeyttä. Ja varsinkin tämän vuoden armottoman työtahdin jälkeen aina julkaisuun saakka, on ollut aivan mahtavaa nähdä peli valmiina ja kauppojen hyllyillä. Lisäksi toimittuani mieheni kotipsykiatrina vaikeiden työpäivien jälkeen ja auttaessani häntä saamaan työmatkaa edeltävänä iltana demoja kasaan toimittajia varten (mm. Edge #237:ssä kuvattu ja kehuttu demorata advance editorista oli minun ideani) tuntuu kuin kyseessä olisi myös minun oma lapseni, vaikken mitään konkreettista sen eteen tehnytkään.

Pelintekoa vierestä seuranneena tulin myös oppineeksi uusia yllättäviä asioita pelinteosta. Mielenkiintoisinta oli se, että kaikki konsolivalmistajat testaavat itse pelit ennen kuin ne saavat julkaisuluvan. Testiajat varataan etukäteen, ja jos ajan missaa tai testin aikana esiintulleita virheitä ei pysty testiaikana korjata, voi seuraava aika löytyä vasta viikkojen tai kuukausien päästä. Siten pelin julkaisukin myöhästyy, vaikka se olisi valmis heti seuraavana päivänä testin jälkeen. Tämä selittää, miksi niin moni peli myöhästyy juuri ennen julkaisua useammalla kuukaudella.

Omituinen on myös sitkeä harhaluulo myös pelialalla työskentelevien keskuudessa, että peliarvostelijoille maksetaan arvosanoista. Yllättävän hyviltä tuntuvia arvosanoja selitetään sillä, että "kerrankin julkaisija maksoi tarpeeksi". Tuntuu jotenkin omituiselta, että pelin tekijöillä on niin huono luotto omaan peliinsä, että he eivät tunnu haluavan uskoa, että se voisi ihan oikeasti vaan olla hyvä. Ja jos joku nyt vielä epäröi, niin ei, peliarvosteluista ei makseta. Toki on muutamia yksittäistapauksia, joissa pelifirma on loukkaantunut lippulaivapelinsä huonoista arvioista niin paljon, että on vetänyt mainokset pois, mutta ne ovat todellakin yksittäistapauksia ja siksi tulevat julkisuuteen.

Kun peli vihdoin tuli kauppoihin ja meille kotiin saatiin myös omat kappaleet pelistä, en meinannut aluksi uskaltaa pelata peliä lainkaan. Vaikka olin kokeillut peliä muutaman kerran, kun se vielä oli kesken (Joonas toi pelin muutaman kerran kotiin harjoitellakseen sillä ajamista voidakseen parhaiten demota toimittajille pelin eri ominaisuuksia), ja tiesin, että kyseessä oli hyvä peli, aloin pelätä, että mitä jos en pidäkään pelistä. Mitä jos pelistä onkin tehty niin vaikea, että autot lähtevät käpälästä ja menetän hermoni peliin (olen huono häviäjä) ja pahoitan siten Joonaksen mielen? Vasta kun Sonja ja Suvi tulivat meille pelaamaan peliä uskaltauduin rattiin - onneksi, kivaahan se oli.

Kuten sanoin, olen jäävi arviossani, mutta näin enemmän autopelejä pelanneena pakko sanoa pari juttua pelistä. Ridge Racer Unbounded muistuttaa minusta Burnout 3:sta autojen ja paikkojen tuhoamisessa, mutta Bugin Flatout-sarjaa mukaillen sen painopiste on enemmän kilpa-ajossa (jos keskittyy vain tuhoamiseen, kisaa ei voita) ja pelin vaikeustaso on Burnoutia korkeampi. Kuitenkin autopelejä pelanneena pääsin suht nopeasti kärrylle ohjauksesta ja driftaamisesta, jonka opetteluun meni silti pari peliä. Erityisesti on pakko kehua kameran kulmaa, joka on tarpeeksi ylhäällä ja mahdollistaa reitin ja ympäristön havainnoimisen hyvin etukäteen - se oli laskettu liian alas Burnout Revengessä ja pilasi koko pelin. Ja vaikka pelin vaikeustaso on haastava, niin oman kehittymisensä huomaa silti koko ajan, ja onneksi peli avaa uusia autoja ja kenttiä koko ajan vaikkei kisoja läpi pääsisikään saati voittaisi. Hyvä peli, saa olla ylpeä! :D


Suvi
Suvi Valsta

Pelikokemus: “Huonot” mainstream PC-strategiat, kuten Heroes of Might and Magic, ja ehkä liiaksikin Final Fantasyjä aina kavereiden luona. Ikinä en ole omaa PS:ää saati muuta pelikonetta omistanut. Lisäksi on tullut viime aikoina seurassa pelattua SingStaria ja RockBandiä.
Autopelit: Muistan katselleeni ala-asteikäisenä vierestä, kun serkkuni pelasi Grand Theft Autoa.

Suhtauduin aluksi hieman skeptisesti ajatukseen itsestäni antamassa arviota autopelistä, sillä en edes ollut varma, saisinko yhtään rataa kunnolla läpi niin, että sitä voisi kutsua pelaamiseksi. Ridge Racer Unbounded kuitenkin osoitti pelkoni turhiksi. Vaikka olin alussa aika hukassa, peli opetti nopeasti kaikki tarvittavat perusniksit, eikä siihen kerinnyt turhautua. Tietysti ennen kuin ratojen layoutin oppi kunnolla, tuli harrastettua jos jonkinmoista seiniin törmäilyä (“Ai tästä sillasta pitikin ajaa ohi eikä läpi!”). Pelin grafiikka oli varsin kaunista ja pelielämykseni parani vielä huomattavasti, kun siirryn testihetken puolivälissä tavallisesta putkitöllöstä HD-laajakuvatelevisioon.

Ehkä kaikkein parasta kaikenlaisessa ajokokemuksen puutteesta aiheutuvasta törmäilyssä ja mokailussa oli, että se oli ehkä hauskempaa kuin pelkkä täysin puhdas pelisuoritus. Unboundedissahan on normaalin aja-rata-läpi-nopeiten-ja-tuhoa-kaupunki-ja-muut-autot-peliratojen lisäksi esimerkiksi nk. temppuratoja, joissa saa ajaa erilaisten hyppyreiden ja kourujen läpi. Tarkoitus tälläkin radalla on päätyä mahdollisemman nopeasti maaliin, mutta välillä tuntui, että päästäkseen radan läpi vähimmäispisteillä täytyi vakavoitua pelaamaan peliä kunnolla - yltiöpäinen kiihdyttäminen hyppyreissä ja kouruissa ja siitä seuraava ilmalento lähimmän kerrostalon katolta puiston puihin oli välillä vähän liian hauskaa. Muutaman ilmassa vietetyn pelikierroksen jälkeen peli kuitenkin palkitsi minut asiaan sopivalla achievementillä, joten ei mennyt sekään lentely täysin hukkaan statseja ajatellen.

Kaiken kaikkiaan Ridge Racer Unbounded oli heti alusta viihdyttävä ja mukaansatempaava peli, josta pystyi helposti innostumaan täysin ilman mitään autopeleihin liittyvää kokemusta. Uskon, että siitä löytyy vaikeustasoa ja pelattavaa myös kokeneillemmikin pelaajille. Suurinta osaa pelin alkuosan radoista en saanut ihan heittämällä läpi edes muutaman tunnin tankkaamisen jälkeen, mutta siihen on todennäköisesti syynä vain aikaisemman pelikokemukseni puute. Pisteet: Neljä ja puoli kolaroitua autoa viidestä!

Suosituspelisoundtrack, jos pelin omat musiikit alkavat pitkästyttää: 
Bigbang - Fantastic Baby http://youtu.be/AAbokV76tkU


Sonja.
Sonja Virta

Pelikokemus:
Lähinnä olen pelannut kakarana erinäisiä 90-lukulaisia PC-pelejä - ja seurannut vierestä tuntikausia kun velipoika pelasi mm. Prince of Persiaa. En ole ikinä tainnut itse päästä pelaamaan kyseistä peliä. Epäreilua.

Nykyään pelaan enemmän lautapelejä (ja korttia!) kuin tietokonepelejä - miniläppärillä kun ei tehotkaan riittäisi. Luppoaika menee muutenkin liikaa Facebookissa ja Youtubessa ja blogeissa ja nettiartikkeleissa ja ja ja. Onneksi en siis kaiken muun pahan lisäksi pelaa, paitsi Mian ja Joonaksen siivellä ajoittain. Eniten himottaa SingStar ja RockBand.

Autopelit: Olen 10 ikävuoden molemmin puolin vääntänyt v. 1990 julkaistua Stunts-autopeliä melko lailla puhki. Nykypeleihin verrattuna peli ei tainnut olla kovin kummoinen :D Wacky Wheels eläinkuskeineen taas oli melko nopeasti liian helppo - eikä vauhtia ollut tarpeeksi!

En ole siis pahemmin koskenut autopeleihin runsaaseen kymmeneen vuoteen, ja olen muutenkin tottuneempi hakkaamaan näppäimistöä kuin pelikonsolin ohjainta. Liian vaikea peli lentäisi siis melko nopeasti seinään. Onneksi Ridge Racer Unbounded oli haasteellisuudestaan huolimatta aloittelijaystävällinen muutamalla eri tavalla. Törmäysalttiin pelaajan mielestä on todella plussaa, että vaikka auton romuttaa, ei joudu aloittamaan alusta, vaan pääsee jatkamaan peliä samasta kohdasta. Muutaman tunnin pelaamisen aikana romutinkin autoni vain runsaat 100 kertaa: sadannen kohdalla peli onnitteli ja lahjoitti minulle tittelin “mekaanikon kauhu”.

Oman kehittymisen kuitenkin huomasi selvästi, kun melko pian en enää joka kaarteessa päätynytkään nokka edellä seinään ja sain muutenkin paremmin kiinni auton hallinnasta. Palkintopallille ei kuitenkaan omilla ajotaidoillani ollut vielä asiaa, joten haastetta löytyisi vielä moneksi monituiseksi ajokerraksi. Onneksi uusia ratoja sai auki myös muilla tavoilla kuin sijoittumalla radalla tarpeeksi hyvin, sillä muuten olisin jäänyt vääntämään ensimmäistä rataa koko illaksi...

Itse tykkään peleistä, joissa voi vähän rällätä, ja tässä tapauksessa ajamisen lisäksi pisteitä sai törmäilystä ja kaupungin laittamisesta remonttiin. Yleensä kyllä yrittäessäni tuupata toisen auton pois radalta löysinkin itseni törmäämästä seinään. Fail. Mutta ei liene ihme, että pelijoukkomme tykkäsi ensimmäisestä eteentulleesta stunt-radasta ja kokeili kukin vuorollaan, mitä kaikkea (tyhmää) radalla saattoi tehdä!

All in all: pelistä jäi näkemättä vielä valtaosa, ja vaikka en peliä mitenkään hyvin handlannut, niin sormet jäivät kuitenkin syyhyämään pelaamiseen ja suorituksen parantamiseen. Ja autojen hajottamiseen, förstås. Mwhahahaa!


Näinhän siinä sitten kävi. Karhunörttitytöt vauhdissa! :D

*** Kuvat: Joonas Laakso.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Supersankarisarjakuvat, osa 2: Nainen ja supersankarisarjakuvat


Kuten maanantaina kerroin, aloin keräämään supersankarisarjakuvia ala-asteiässä. Alkuun keräsin sarjakuvia vain päästäkseni lukemaan ne joten etsin jatkoa jo lukemilleni tarinoille. Vasta aikuisena osasin antaa arvoa hyvässä kunnossa oleville lehdille. Oikeastaan olin onnekas siinä, ettei minulla ollut kavereita, jotka olisivat halunneet lukea sarjakuviani, sillä suurin osa sarjakuvistani on kerran luettuja ja sen jälkeen lehtikoteloon säilöttyjä eli ne ovat todella hyvässä kunnossa. Divareita kolutessa näyttäisi siltä, että suurin osa sarjakuvista on kulkenut useamman käden kautta ja toiminut jopa pikkusisarusten värityskirjoina.

En aio kertoa sen tarkemmin sarjakuvien hinnoittelusta tai mistä sarjakuvia saa hankittua, koska kirjoitin siitä jo kattavasti omassa blogissani otsikolla "Collecting Finnish Marvel comic books". Sen sijaan ajattelin kertoa miten supersankarisarjakuvat ovat vaikuttaneet minuun erityisesti naisena.

Kyklooppi, suu kiinni ettei lennä kärpäsiä sisään!
Ryhmä-X 2/1994-

Supersankarit samaistumisen kohteena

No ohops, totta tosiaan!
Piispa ja Gambiitti ovat heittäneet
mustikkapiiraat Roguen naamalle.
Ryhmä-X 2/1994.
Monet naisystäväni kertoivat aikoinaan samaistuneensa Rogueen Ryhmä-X:n jäsenistä. Rogue oli nuori nainen, jonka mutanttivoimat erottivat hänet ikuisiksi ajoiksi muista ihmisistä. Kosketuksen voimalla hän imi toisten ihmisten elinvoiman, muistot ja mutanttien mutanttivoimat. Marvelin sarjakuvissa monet mutantit saivat voimansa juuri teini-iän kynnyksellä ja Roguellekin kävi niin, että ensi suudelmallaan hän tuli vahingossa saattaneensa poikaystävänsä koomaan. Ryhmä-X:ään liittyi 90-luvulla myös Gambiitti, joka oli pikkuisen paha poika. Koko ajan sarjakuvissa viitattiin siihen, että Gambiittiin ei ollut ehkä luottamista ja hän saattaisi tulevaisuudessa pettää Ryhmä-X:n.

Roguen ja Gambiitin välillä oli heti alusta lähtien niin suurta jännitettä, että sillä olisi valaissut pienen kylän. Hienointa koko romanssissa oli se, että se oli kuin suoraan joka ikisen teinitytön elämästä. Rogue olisi kipeästi halunnut päästä pusuttelemaan Gambiitin kanssa, mutta vaarat olivat ilmeiset. Gambiitti puolestaan oli koko ajan aivan siinä lähellä kiusoitellen ja kiusausta tarjoten. Rogue joutui koko ajan harjoittamaan itsehillintäänsä. Samalla kukaan, ei myöskään Rogue, voinut olla aivan varma leikittelikö Gambiitti vain hänen tunteillaan. Jokainen teini-iän hormonien hyökkäyksen kohteeksi joutunut tyttö tietää millaista on kun oma ihastuksen kohde on ihan lähellä, mutta silti ei ihan uskalla eikä saisi antaa tunteilleen valtaa. Roguen ja Gambiitin romanssi oli kuin kissanminttua, jossa halusi vain piehtaroida kuukaudesta toiseen.

Roguen lisäksi Ryhmä-X:ssä oli myös muita naisia, mutta heihin teinitytön oli vaikeampi samaistua. Esimerkiksi ihailemani Storm oli voimakas ja itsenäinen nainen ja vahva johtaja, jollaiseksi itsekin halusin kasvaa, mutta vielä en sitä ollut. Ryhmä-X:n teineistä taas Kitty oli liian tylsä ja iloinen, Jubilee liian kakara ja Kolossin pikkusisko Illyana persoonaton. Tietysti minua yhdisti heihin se, että minä olin kiusattu ja syrjitty kuten mutantit sarjakuvissa. Vaikka tiesin, etteivät mutantit todellisuutta olleet, oli silti kiva fantasioida miten hienoa olisi näyttää kiusaajilleen jos omaisi moiset voimat. Ja tietysti se, että mutanttivoimat heräsivät vasta teini-iässä mahdollisti aina sen, että ehkä ne eivät vain olleet vielä heränneet. Ja aina silloin tällöin oli pakko kokeilla josko sittenkin olisi saanut telekinesian taidot. ;)

Pikku-Wolverine se siinä
huomaa Kittyn... ööö, hyllyn.
Ryhmä-X 8/1993
Ehkä hieman yllättäen yksi samaistumiskohteeni oli aina Wolverine. Wolverine oli Ryhmä-X:n oma ulkopuolinen. Wolverine oli vaarallinen petoeläintä muistuttava tappokone, jonka sisällä kuitenkin sykki lämmin sydän. Kävi nimittäin niin, että kiusaamisestani johtuen turhauduin ja tuskastuin ihmisiin todella pahasti mitä pidempään kiusaamista oli jatkunut. Olin täynnä vihaa, raivoa ja katkeruutta varsinkin niitä kiusaajiani kohtaan, jotka saivat aina kymppejä käytöksestä kun minä sain vain kaseja. Vähäpätöistä nykyään, mutta se oli iso juttu ala-asteella. Pystyin samaistumaan Wolverinen kamppailuihin oman eläimellisen puolensa kanssa ja samalla fantasioin mahdollisuudesta päästää raivoni valloilleen Wolverinen tavoin - aggressiivisuushan ei todellakaan ole tytöille sopivaa. Tyttö kärsii hiljaa ja kiltisti!

Ja tietysti kiusattuna samaistuin mutanttien asemaan syrjittynä ja vainottuna ihmisjoukkona. Ryhmä-X:n johtaja Xavier oli mutanttimaailman Mahatma Gandhi, joka puhui väkivallattoman toiminnan puolesta ja kaikkien hyväksynnästä. Magneto ja Mystikko käyttivät voimaansa pitääkseen vainoajansa loitolla, mutta sarjakuvat kertoivat selvästi, että Xavierin väkivallaton tie oli oikea. Aivan kuten tätinikin opetti ainoastaan sillä miten itse toimit on väliä, ei millään muulla, kuten vaatteilla. Yritin elää Xavierin ja tätini oppien mukaan ja huonosta kohtelusta ja ennakkoluuloista sain yhä enemmän puhtia todistaakseni kuinka väärässä ihmiset olivat minusta vain siksi, että en toiminut ja pukeutunut kuten kaikki muut.

Naiset supersankarisarjakuvissa

Ryhmä-X 6/1996:n välistä löytyi tällainen juliste.

Supersankarisarjakuvat ovat aina olleet oman aikansa tuotteita. Varhaiset supersankarisarjakuvat tehtiin pikkupoikien seikkailulehdiksi, mutta lukijakunnan vanhetessa myös naiset astuivat kuvioon. Mielenkiintoista on se, että varhaisimmat naiset supersankarisarjakuvissa olivat kuten Teräsmiehen Lois Lane, joka oli täpäkkä reportterinainen ja kykenevä pitämään puolensa ilman Teristäkin. Kuitenkin jossain vaiheessa Lois muuttui aivottamaksi bimboksi, joka tuntui joka lehdessä tippuvan jostain rakennuksesta ja käytti jokaisen valveillaolon hetkensä miettien kuinka saisi huijattua Teräsmiehen kanssaan naimisiin. Myös Ihmenelosten ainoa nainen Sue Richards oli alkujaan pikkuisen eksynyt kotirouva, joka juoksenteli poikien mukana ja joka sai oikein sopivasti taidon kadota näkyvistä. Vasta käsikirjoittaja Chris Claremontin myötä Marvelin supersankarisarjakuviin tuli voimakkaita ja monipuolisia naisia.

Kuitenkin supersankarinaiset ovat tuntuneet aina jääneen vähän sivuosaan. Ryhmä-X:n lisäksi mieleeni tulee vain Daredevil, jonka seikkailuissa oli usein voimakkaita ja traagisiakin naisia kuten 90-luvun Tyfoidi. Hyvänä esimerkkinä supersankarinaisten kohtalosta on Kostajat. Vaikka Kostajissa on aina toiminut useita naisia ja hyvin keskeisissä osissa juonta, ovat he aina jääneet ryhmän keskeisten mieshahmojen varjoon. Kuvaavaa onkin, että esim. viime vuosien filmatisoinneista vain ryhmän miehet ovat olleet tarpeeksi voimakkaita kantaakseen kokonaista elokuvaa yksin. Ja kohta teattereihin tulevassa Kostajat-elokuvassakin ainoa nainen on sarjakuvissa kuolausikoniksi noussut Musta leski, jonka olemassaoloa ei varmaan kukaan olisi huomannut ellei hahmoa näyttelisi kaunis ja karismaattinen Scarlett Johansson. Kuitenkin Kostajissa on toiminut paljon suuremman vaikutuksen tehneitäkin naisia kuten Purppuranoita. Ai kuka? Niinpä!

Ryhmä-X 12/1995:ssa seikkailivat myös Kostajat. Huomatkaa kuinka Peto kehottaa Purppuranoitaa jättämään leivokset väliin (mitäs siellä Pedon omalla lautasella on?), sillä ne lihottavat. Hovimestari Jarvis ei edes kysy Purppuranoidan mielipidettä vaan tarjoaa tälle seuraavaksi teetä. Kivat teille, Kostajat.

Tissihirviöitä ja muskelisauruksia

Yksi eniten pyhää vihaa puolin ja toisin herättäviä aiheita supersankarisarjakuvia lukevien naisten ja miesten (vai ehkä kuitenkin teinipoikien?) välillä on se, miten naiset esitetään supersankarisarjakuvissa. Monet naiset kokevat supersankarinaisten kuvaamisen loukkaavana koko sukupuolta kohtaan ja monet miehet/teinipojat käskevät naiset takaisin keittiöön.

Roguen tyylinäyte Ryhmä-X 12/1992:sta.
Koska supersankarisarjakuvien päälukijaryhmä ovat teinit ja nuoret aikuiset, on mielestäni ihan luonnollista, että supersankarisarjakuvissa on pientä flirttailua lukijakunnan kanssa. Ei siinä mitään. Kuitenkin joskus 1980-luvun loppupuolella ja viimeistään 1990-luvulla ainakin Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi selvästi olla pelkän flirtin sijaan selkeitä tirkistelykuvia. Yhtäkkiä Jack Kirbyn normaalit hyväkuntoiset naiset muuttuivat mm. Jim Leen käsittelyssä kauheiksi silikonitissihirviöiksi, jotka tukka märkänä ja vaatteet kivasti-muttei-ihan-kokonaan repeilleenä nousivat vedestä kohti lukijaa valmiina ihan toisenlaiseen toimintaan kuin mitä taistelussa tarvitaan. Lisäksi hahmot päästelivät suustansa ties mitä törkyä ja esimerkiksi miessankarit kommentoivat naiskollegojensa muotoja, että hyvältä näyttää, mm-mmm. Kokeilkaapa tosielämässä samaa niin saatte kämmensyrjästä ja syytteen seksuaalisestä häirinnästä. Lisäksi mieshahmot siirtyivät samoihin aikoihin käyttämään nähtävästi anabolisia steroideja, joilla oli pelottavia sivuvaikutuksia yhdessä mutanttigeenien kanssa.

Kolossin on tarkoituskin olla kolossaalinen, mutta tämä on jo vähän liioittelua!
Huomatkaa kuolevan viehkosti ojennetut nilkat ja Jeanin ja Stormin asuvalinta.
Ryhmä-X 4/1994.


Muistan itse varhaisteinityttönä olleeni aika hämmentynyt supersankarisarjakuvien välittämistä viesteistä, joita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun media ei suorastaan auttanut oikaisemaan. Ajan mediakuvastosta kertoo paljon yksi tositarina. Sain omituisesti yhtenä 80-luvun talvena ajatuksen tehdä vanhemmilleni joulukalentereiksi tyttö- ja poikakalenterit. (Voi luoja mikä idea! Noh, olin nuori ja viaton.) Isän tyttöjoulukalenteriin ei ollut todellakaan mitään vaikeuksia löytää 24 seksikästä kuvaa aikakauslehdistä, mutta äitin poikajoulukalenterin kohdalla tilanne oli niin epätoivoinen, että muistan liimanneeni sinne William Shakespearen (kyllä, sen kirjailijan) naamakuvan ja miettineeni, että se oli yksi niistä seksikkäimmistä kuvista koko joukossa. :"D

Tajunan tyylinäyte ns. tissi-peppu-asennosta,
joka on osoittautunut erityisen toimivaksi
naissupersankarien keskuudessa. Siinä silikoneja
heilautetaan vauhdilla, jolloin lyöntiin saadaan
erityisen paljon voimaa. Huonoa: murtunut selkä.
Ryhmä-X 6/1993.
Mutta pointti oli siinä, että minä olin koulukiusattu ja syrjitty ja omasta mielestäni rumin ihminen koko maailmassa ja samaan aikaan supersarjakuvissa ja mediassa naisilla oli valtavat silikonitissit, peppu kaukana takana ja naisen paikka oli olla seksiobjekti ja aina valmiina palvelukseen. Luojan kiitos olin kaikesta eristyksissä, koska olisin ollut helppo kohde kenelle tahansa hyväksikäyttäjälle. Sen sijaan sairastuin "vain" anoreksiaan ja päätin laihduttaa 80% elopainostani ollakseni edes siedettävä - olin silloin vain hieman pyöreä, joten tuo tavoite oli ihan absurdi. On huomautettava, että en sairastunut anoreksiaan vain näkemäni kuvaston perusteella, vaan siihen liittyi paljon muutakin, mutta osaltaan se loi ja pönkitti päähäni syntynyttä vääristynyttä kehonkuvaa sekä naisen mallia.

Vaikka nuorena teininä jossain aivojeni takaosassa kummitteli ajatus siitä, että naisia ei saisi kohdella, piirtää eikä puhutella kuten supersankarisarjakuvissa, vasta nyt aikuisena minulla on niin vahva itsetunto ja ymmärrys, että uskallan seistä tuon mielipiteen takana.

On kiva ajatella, että jokainen - ja varsinkin "minä itse" - on immuuni ympäröivälle kulttuurille, mutta eihän se niin mene. Olemme oman aikakautemme tuotteita ja nuorina imemme itseemme kaikki vinkit varsinkin sen toisen sukupuolen kohtelusta ja kosiomenoista mistä ikinä saamme. Supersankarisarjakuvissa on aina ollut kyse oikeudenmukaisuudesta, heikomman puolustamisesta ja tasa-arvoisesta kohtelusta kaikille ihmisille ihonväriin, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai mihin ikinä katsomatta. Siksi olisi niin tärkeää, että tuo koskisi myös naisia ja me saisimme olla oikeita naisia - lihavia, laihoja, tissihirmuja, pikkurintaisia, vanhoja, nuoria, feminiinisiä ja maskuliinisia - myös supersankarisarjakuvissa.

Loppusanat

Tätä kirjoittaessani supersankarisarjakuvakirjoitukseni ensimmäinen osa julkaistiin eilen ja sitä kävi ensimmäisen vuorokauden aikana katsomassa 1300 lukijaa, mikä tekee siitä yhden luetuimmista kirjoituksista Nörttitytöissä. Maanantaina jännitin vielä mahtaakohan artikkelini kiinnostaa ketään ja jostain pääkopan takaosasta Mia 10-v varoitteli, ettei kannata paljastaa supersankarifanitusta ulkopuolisille, sillä siitä seuraa kiusaamista ja haukkumista. Pikkuisen kauhistutti ja keräsin pitkään rohkeutta lukea ensimmäiset palautteet niin Nörttityttöblogin kommenttiosiosta kuin Facebookistakin.

Kirjoituksen vastaanotto oli hämmentävä, sillä kaikista miettimistäni potentiaalisista reaktioista tämä ei kuulunut niihin: ihmiset tuntuivat pitävän tekstistä kovasti ja liikuttuneen siitä. Moni naislukija tunnisti itsensä tekstistä riippumatta siitä olivatko he supersankarisarjakuvia lukeneet vai olivatko vain muuten olleet ulkopuolisia. Yllättäen myös monet pojat kertoivat kokeneensa häpeää supersankarisarjakuvia lukiessaan, sillä nähtävästi ne eivät kuulu ns. viileiden nuorten harrastuksiin, sukupuolesta viis.

Kiitos kaikille positiivisesta, kannustavasta palautteesta. Vaikka minä valvoin viime yönä ihmetellen ihmisten positiivista reaktiota, tiedän, että Mia 10-v nukkui varmasti ensimmäistä kertaa koko yön rauhassa ja tykättynä supersankarisarjakuvanörttinä. <3

***
Edit: Meinasi ihan unohtua: Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Supersankarisarjakuvat, osa 1:
kuinka minusta tuli minä eli tarina väärästä tytöstä


Tällä tytöllä on salaisuus.
Mia v. 1984.
Synnyin 35 vuotta sitten maailmaan ja jalkovälini perusteella minut määriteltiin tytöksi. Tuon lokeroinnin kautta yhteiskunta asetti minulle joukon odotuksia, jotka onnistuin mokaamaan vähän joka vaiheessa. Olin vääränlainen lapsi ja olin saava tuntea sen nahoissani.

Vietin ensimmäiset vuoteni yksityisessä päivähoidossa, jossa ainoa leikkikaverini oli ikäiseni poika. Hänen kanssaan leikimme vaivattomasti niin autoilla kuin nukeillakin. Kotona lempileluni oli automatto, jota pitkin muovieläimet ja autot seikkailivat, ja legoista loin matolle suuria kaupunkeja. Viikonloppuisin tätini luona leikin siskoni vanhoilla nukeilla ja luin siskoni sarjakuvia. Siskoni sarjakuvien joukossa oli valtavirran sarjakuvia Masista Nakke Nakuttajaan, mutta joukossa oli myös kaksi Teräsmies-sarjakuvaa 1980-luvun alusta.

Teräsmies 11/1983:
Robin joutuu friikin yllättämäksi sirkuksessa!
Toisessa lehdessä Teräsmies taisteli valloilleen päässyttä valkosolua vastaan ja sinkosi sen lopulta jonnekin kiertoradalle. Pidin tarinaa jännittävänä, mutta hieman pöljänä.

Mutta se toinen sarjakuva - se vangitsi sieluni. 1980-luvun alussa Teräsmies-lehdessä julkaistiin myös Lepakkomiehen seikkailuja ja meneillään oli Batmanin ns. grim and gritty -kausi. Ensimmäisessä tarinassa seikkaili Robin, joka sijoittui synkeään friikkisirkukseen, jossa Teräsmies oli vankina, hypnotisoituna toimimaan sirkuksen voimamiehenä. Fyysiset kuvat, synkät värisävyt ja kuvakieli imivät minut täysin mukaansa.

Toisessa seikkailussa pääosassa oli Lepakkomies harmaassa repaleisessa viitassaan, teräväkulmaisessa hupussaan ja hansikkaissa, joita koristivat sahalaitaiset ulokkeet. Tarinassa iljettävä, korruptoitunut poliisi ampuu Lepakkomiestä, joka verta valuvana, seinistä tukea hakien pakenee Lepakkoluolaan hovimestarinsa Afredin hoidettavaksi.

Ahmin tarinaa silmilläni ja mielikuvituksessani etsin kuville selitystä, sillä en vielä osannut lukea kunnolla. Lehden lopussa oli vielä mainos Lepakkomiehen erikoisjulkaisusta, jossa mainostettiin Robinin kuolemaa. Kansikuvassa Lepakkomies huusi polvillaan murtuneena, ja taustalla joku nainen seisoi mystisenä ja hivenen ivallisena. Tuijotin kuvia lukemattomien tuntien ajan. Verta valuva hansikas. Lihaksikas käsivarsi. Vaaralliset, terävät piirteet. Kuolemanvaara. Olin totaalisen myyty ja luin sarjakuvan yhä uudelleen ja uudelleen.
Teräsmies 11/1983:
Paha poliisi ampuu Lepakkomiestä selkään!

Sukupuolirooleista

Elämäni oli hyvää kunnes koitti päivä, jolloin vuoden vanhempi hoitokaverini lähti kouluun ja minä jouduin julkiseen päiväkotiin vuodeksi. Oli aika oppia sukupuolirooleista ja mitä niiden rikkomisesta seuraa. Päiväkodissa laki meni niin, että tytöt leikkivät keskenään kotia ja pojat keskenään hiekkalaatikolla autoilla tai junaradalla. Sukupuolet kohtasivat vain vessassa, jolloin pojat yrittivät kurkkia tyttöjä pissalla, ja päiväunien aikaan, jolloin tytöt ja pojat vilauttelivat toisilleen.

En ymmärtänyt yhtään, missä mentiin ja pidin toisten käytöstä omituisena. En osannut leikkiä kotia niin kuin tyttöjen kuuluu. Olin liian villi ja itsenäinen tytöksi. Seisoin tuntikaupalla junaradan ja autojen vieressä katsoen poikien leikkejä, mutten päässyt leikkiin mukaan, koska olin tyttö. Ei liene mikään yllätys, etten saanut siellä ystäviä.

Ala-asteelle mennessä olin jo oppinut vieroksumaan muita lapsia. Tiesin, miten julmia lapset voivat olla, jos et seuraa heidän sääntöjään. Heti ekalla kouluviikolla sukupuolten väliset raja-aidat vedettiin selviksi. Pojista saa poikabakteereja, joten heidän kanssaan ei saanut olla missään tekemisissä. Tytöt leikkivät keskenään. Piste. Autoradalla, He-Man-tarroja keräilemällä ja Kissiä fanittamalla ei kavereita tehty. Vaikka sain muutaman hyvän ystävän, olin auttamattoman ulkopuolinen kaikesta ja ylä-asteelle asti yritin välillä naurettavin keinoin sulautua massaan ja mm. piirsin käteeni sydämen ja keskelle "Joe" vain kuuluakseni jengiin. Muut tytöt kuitenkin huomasivat heti vedätykseni ja sen, ettei minulla ollut hajuakaan, kuka tai mikä Joe oli.


Kaksoiselämää supersankarien tähden

Parissa vuodessa olin oppinut hyvin tarkkaan sen, että jos et ollut kuten kaikki muut, olit pielessä ja sinut tuli korjata, tai olit ainakin vapaata riistaa kaikille epävarmoille ja sadistisille pikkuhirviöille, joita kutsuttiin myös nimellä "luokkatoverit". Muutuin näkymättömäksi.

Kotona tilanne ei ollut juuri koulua parempi enkä tuntunut täyttävän mitään minuun kohdistettuja odotuksia. Pakenin ulkomaailmaa kirjoihin, sarjakuviin ja tietokonepeleihin.

Ryhmä-X 7/1988
Eräänä kesänä 1980-luvun lopulla, juuri ennen purjehduskautta, olin antikvariaatissa tutkimassa sarjakuvia, kun käteeni osui omituinen sarjakuva. Kannessa oli nainen, joka kohosi ilmaan valonsäteiedn keskeltä, ja mies, joka kyyristeli edessä palaen. Kannessa oli sitä samaa voimaa, jonka tunnistin siskoni vanhoista Teräsmies-sarjakuvista. Ostin lehden heti ja sinä kesänä ei maailmaani enää muuta mahtunut.

Lehti oli Ryhmä-X 7/1988 ja tarinassa Alfalentue ja Ryhmä-X joutuivat kieron Asgardin jumalan Lokin juonien uhriksi. Sinä kesänä aloitin supersankarisarjakuvien keräämisen. Kiersin kaikkia tuntemiani antikvariaatteja etsien lehtiä, joita minulla ei jo ollut. Huomasin myös, että Marvelin supersankarisarjakuvalehtiä ilmestyi parhaimmillaan peräti neljää eri sorttia ja niitä myytiin kaikissa lähikaupoissa ja R-kioskeissa. Fakta kuitenkin oli, että jos He-Manin fanittaminen ja Kissin kuuntelu ei ollut tytöille ok, eivät sitä varmasti olleet supersankarisarjakuvatkaan. Tarvittiin suunnitelma.

Asuin sopivasti hieman syrjässä suuresta osasta luokkatovereitani, joten minua lähimpänä sijainnut R-kioski oli hyvä paikka ostaa sarjakuvia. Kuitenkin samoilla kulmilla liikkui myös yksi pahimmista kiusaajistani eikä aina voinut olla aivan varma, miten muut minulle tuntemattomat lapset ja nuoret reagoisivat, jos näkisivät tytön ostamasta supersankarisarjakuvia. Myös aikuisten ihmisten paheksuvat katseet ja järkytys "vääränlaisesta tytöstä" pelotti. Riskit olivat siis suuret, mutta lehdet oli pakko saada, joten laadin suuret sotasuunnitelmat lehtien hankkimiseksi.

Lähdin yleensä ostamaan sarjakuvia sellaiseen aikaan, jolloin oli pienin todennäköisyys törmätä kehenkään tuttuun matkalla. Joskus saatoin jopa lintsata koulusta päästäkseni lehtiostoksille. Matka lähimmälle Ärrälle ei ollut pitkä, mutta se oli täynnä vaaroja.
Ensinnäkin piti kulkea yleisesti käytössä ollutta alikulkutunnelia junaradan toiselle puolelle ja sen jälkeen ohittaa aukio ja päästä kioskille, joissa molemmissa norkoili usein nuoria. Ja lopuksi koskaan ei voinut olla varma milloin Ärrällä olisi joko vanhempiensa kanssa tai yksin asioilla joku tuttu.
Poljin pyörälläni Ärrälle kuin varkain, pyörittelin mielessäni tekosyitä ja selityksiä siltä varalta, että joku tuttu tulisi vastaan ja kysyisi mitä olin tekemässä.
Pälyilin Ärrän sisälle pyörää lukitessani, ettei siellä ollut ketään. Jos oli, esitin muistaneeni juuri, että minun piti mennä kauppaan tai kirjastoon. Jos reitti oli selvä, hipsin sisään, nappasin sarjakuvalehden ja suurta häpeää tuntien maksoin ostokseni, tungin sen takin alle piiloon tai muovipussiin ja poljin pikavauhtia kotiin.

Nyt aikuisena koko tapahtumaketju ja pelkoni kuulostavat absurdin ylimitoitetulta, mutta lapsena pelkoni olivat tosia minulle. Pelkäsin tosissani, että minut hakattaisiin tai ostamani lehdet revittäisiin silmieni edessä tai joutuisin jälleen armottoman pilkkaamisen kohteeksi koulussa ja menettäisin ne vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Koin olevani täysin yksin, ainoana tyttönä koko maailmassa, joka luki supersankarisarjakuvia. Ilman ystäviä ja ennen internetiä ainoat todisteet muista supersankarisarjakuvia lukevista tytöistä tulivat lehtien kirjepalstoilta, joissa hyvin, hyvin harvoin näkyi kirjeitä, joiden allekirjoittajina oli tyttöjä.


Kaapista ulostulon vuodet

Yläasteella olin jo luopunut kaikesta toivosta kuulua toisten joukkoon ja murrosiän myötä aloin etsiä omaa paikkaani maailmassa. Hankin supersankarisarjakuvanikin entistä uhmakkaammin ja julkisemmin. Huomasin myös, että jos kävin kaupassa joka lauantaiaamu isäni kanssa, hän maksoi lehteni muiden ostosten ohessa. En edelleenkään mainostanut sarjakuvaharrastustani julkisesti, mutten enää erityisesti salannut asiaa.

Ryhmä-X 11/1985:ssa John Byrne piirsi
teini-ikäisen Kittyn harjoittelemassa puolapuilla.
Selvimmin supersankarisarjakuvat heijastuivat piirroksissani. Olin lapsesta lähtien ollut hyvä piirtäjä ja jossain vaiheessa aloin harjoitella ihmisten piirtämistä John Byrnen piirroksia matkien. Kun Jim Lee alkoi piirtää Ryhmä-X:ää, aloin matkia hänen piirrostyyliään ja opettelin liikkeiden ja ilmeiden piirtämistä.
Ihailin erityisesti Stormia, jolla niihin aikoihin oli irokeesi, ja piirsin häntä usein. Myös Spiraalin kuusi kättä kiehtoivat minua loputtomasti ja opettelin hänen avullaan käsivarsien ja olkapäiden piirtämistä. 1990-luvulla Marvelin supersankarisarjakuvissa alkoi näkyä myös aivan naurettavia lihasmassoja miehillä, mutta niistä huolimatta onnistuin myös opettelemaan miesten anatomiaa ja aloin hahmottaa lihasten ja nivelten suhteita toisiinsa.

Kesti lukioon asti kunnes tapasin ensimmäisen ihmisen, joka suhtautui positiivisesti supersankarisarjakuviini. Tapasin nykyisen aviomieheni lukiossa ja olin sangen hämmästynyt kun valtavan sarjakuvakokoelmani nähdessään hän ei juossutkaan ulos talosta kauhusta huutaen ja kädet ilmassa heiluen, vaan totesi jopa hivenen innostuen, että hänestä oli mahtavaa, että minä luin supersankarisarjakuvia. (Tässä kohdassa tarinaa voitte kuvitella minut tippumassa erinäisiltä objekteilta tuolista lähtien.)


Hän oli ylpeä nörtti

Vaikka mieheni on suhtautunut aina positiivisesti supersankarisarjakuvaharrastukseeni, meni minulta silti monta vuotta myöntää asia julkisesti. Vaikka valtavirran sarjakuvia lukevat kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta, yhtään marginaalisempien sarjakuvien lukeminen oli vielä 1990-luvulla sangen harvinaista etenkin tyttöjen keskuudessa. Kuitenkin supersankarisarjakuvien ongelmana oli se, että siinä missä esimerkiksi Sandman oli suhteellisen "aikuista" tarinankerrontaa, supersankarisarjakuvia tuskin voi kutsua kovin syvällisiksi sarjakuviksi ja mielessäni kummittelivat edelleen lapsuuden torjutuksi tulemisen tunteet.

Ryhmä-X 2/1995:n kannessa herkkua! Iiih!
Vasta yliopistossa opiskellessani, mahdollisesti yhdessä giikeimmistä laitoksista koko maassa, löysin joukon naisia, joista suuri osa oli jollain tavalla nörtähtäneitä ja tavallista avarakatseisempia. Ympäristössä, jossa jokainen uskaltaa olla oma itsensä, ja jossa olin muutenkin varmistanut maineeni tietokonepelinörttinä, uskalsin vihdoin paljastaa olevani suuri Marvelin supersankarisarjakuvien ystävä. Kuinka ollakaan ympäriltä löytyi heti muutama poika, jotka jakoivat kiinnostukseni, sekä muutamia naisia, jotka myönsivät kuolanneensa Roguen ja Gambiitin flirttailua Ryhmä-X:ssä tuntikausien ajan.

Yksi syy kaapista ulostulemiseeni oli tietysti se, että olen jo sen verran vanha ja kärttyinen, etten oikeastaan jaksa enää välittää siitä, mitä ulkopuoliset minusta miettivät, vaikka luenkin supersankarisarjakuvia julkisesti.

Sitäpaitsi julkisesta supersankarisarjakuvien lukemisesta seuraa aina välillä hauskaakin. Esimerkiksi viime kesänä lukiessani kotibussissani Ryhmä-X:ää vuodelta 1985, eräs kazakstanilainen pikkupoika nauratti koko bussia häätämällä äitinsä vierestäni päästäkseen itse lukemaan sarjakuvaani olkani yli. Suomea hän ei osannut, mutta englantia juuri sen verran, että saimme luettua kahdestaan lehden loppuun samalla, kun poika osoitteli minulle lehden hahmoja ja kertoi: "Phoenix, she is really bad." Kävi ilmi, että poika oli tutustunut supersankareihin vain elokuvien kautta, eikä hän ollut koskaan lukenut supersankarisarjakuvia, joten hänelle Feeniks näyttäytyy pahana hahmona. Siinä kotimatkan aikana ehdimme vaihtaa mielipiteet kaikista näkemistämme elokuvista, supersankareista ja naureskelimme lopuksi vielä 80-luvun hiusmuodillekin.

Onkin hassua, että sarjakuvat, jotka lapsuudessani erottivat minut kaikista muista, toimivat nykyään minua ja mm. Kazakstanissa asuvaa poikaa yhdistävänä tekijänä. Oikeastaan se on aika kivaa. <3

***
Keskiviikkona aion kertoa enemmän supersankarisarjakuvaharrastuksestani sekä siitä, millaista on olla nainen supersankarisarjakuvien maailmassa.

***
Lisää Mian supersankariseikkailuista voit lukea hänen blogistaan Oh Remy!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Kinect - jumppasali nörtin olohuoneessa


Suhteeni liikuntaan on lähtökohtaisesti hyvin samankaltainen kuin Tiina Laineella, joka kirjoitti nörttikuntoilusta blogiimme viime viikolla. Itse tosin harrastin kouluvuosina nörttimäisellä innolla balettia ja nykytanssia 1-3 kertaa viikossa. Koululiikuntaa kuitenkin inhosin, ja olin siinä surkea. Viimeisen lukionliikuntatunnin jälkeen vannoin pakkoliikunnan olevan osaltani ohi. Valitettavasti myös aktiivinen tanssiharrastukseni lopahti juuri samoihin aikoihin.

Parikymppisenä uskoin pärjääväni ihan hyvin hyötyliikunnalla, kuten koulumatkojen pyöräilemisellä, ja satunnaisella pomppimisella rock-keikoilla ja yökerhoissa. Kolmenkympin lähestyessä kulman takaa, olen kutienkin joutunut myöntämään, että hieman säännöllisempi treeni voisi tehdä veltostuneelle ja kremppaiselle keholle hyvää.

Tykkään edelleen tanssiliikunnasta, ja olenkin vuosien varrella kokeillut niin flamengoa, capoeiraa kuin zumbaa. Elämänrytmini on kuitenkin niin epäsäännöllinen, että uudet liikuntaharrastukseni ovat aina kaatuneet siihen, etten yksinkertaisesti ehdi (tai jaksa ja viitsi) käydä treeneissä tarpeeksi säännöllisesti. Jopa uimahalliin "ehtiminen" tarpeeksi usein tuntuu tuottavan minulle ongelmia. Lenkkipolulle sentään voisi periaatteessa mennä vaikka keskellä yötä liikuntainnon iskiessä - mutta lenkkeily on minusta ärsyttävää.
Kinect-sensori on Xbox 360 -pelikonsolin lisälaite,
joka mahdollistaa pelaamisen ilman erillistä ohjainta.
Kinect on lyhyessä ajassa mullistanut liikuntapeliteollisuuden.


Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin vihdoin alkanut kuntoilla säännöllisen epäsäännöllisesti - omassa olohuoneessani. Personal trainerinani toimii television yläpuolelle seinään kiinnitetty pieni kamera nimeltä Kinect. Kinectin ansiosta jään liikuntaan välillä suorastaan koukkuun - en aina malttaisi lopettaa kuntoilusessioitani, vaikka alkaa jo väsyttää ja huipata. On vaan niin hauskaa!

Käytän itse tätä nykyä treenaamiseen säännöllisimmin Kinectin Dance Central 2 ja Your Shape: Fitness Evolved -pelejä, joiden arvioimiseen keskityn tässä jutussa. Kinectille on toki olemassa iso joukko muitakin tanssi-, liikunta- ja kuntoilupelejä. Olen itse kolunnut läpi melkoisen kasan erilaisten tanssipelien demoja, ja pidän Harmonixin Dance Centralia näiden perusteella toimivimpana. Eteenkin liiketunnistuksen tarkkuus on Dance Centralissa aivan omalla tasollaan. Itse olen miellistynyt myös Dance Centralin animaatioon ja koreografioiden monipuolisuuteen ja mielenkiintoisuuteen.

Fitness Evolved -pelin talouteemme on puolestaan hankkinut aviomieheni. En ole kauhean perehtynyt Kinectin fitness-pelien kirjoon, mutta käsittääkseni Ubisoftin Fitness Evolved on markkinoiden kärjessä - ei toisin varmaan vähiten siksi, että peli ehti vallata tämän peliteollisuuteen ilmestyneen uuden "biologisen lokeron" ensimmäisenä.


Dance Central ja Dance Central 2

Kokeilin Kinectiä ja Dance Central -peliä itse ensikerran Digimessuilla syksyllä 2010. Olin heti myyty. Olin toki lukenut Kinectistä jo tuolloin paljon ennakkotietoja, mutta ällistyin silti liiketunnistimen tarkkudesta.

Dance Central -pelissä ei riitä, että pelaaja huitoo tanssiliikkeitä vähän sinne päin, vaan peli vaatii käsi- ja jalkaliikkeiden toistamista hyvin täsmällisesti ja oikeassa rytmissä. Esimerkiksi käden asennossa jopa 15 asteen virhe suhteessa oikeaan käden kulmaan voi johtaa siihen, ettei liike mene läpi parhaalla arvioinnilla. Myöskään askeeleen ottamista vasurilla, kun vuorossa on oikea jalka, ei anneta anteeksi. Dance Cental kykeneekin itseasiassa antamaan pelaajalle tarkempaa palautetta kuin ison tanssiryhmän opettaja - joka ei millään ehdi tsekata tanssin pyörteissä, tekevätkö kaikki tanssijat liikkeet koko ajan piirulleen oikein.

Kinect liittyi perheeseemme uutenavuotena 2011, mutta itse en silloin ehtinyt sitä pitkään testailla, sillä lähdin melkein samantien vaihtoon Englantiin. Palattuani kotiin hankin pian Kinectille Dance Central -pelin. Pelin kakkososa oli tuolloin jo ilmestynyt, mutta koska ykkönen oli halvempi, aloittelin sillä. Aika pian aloin kuitenkin kaivata kakkososaa.

Dance Central 1 on ihan kelpo tanssipeli sekin, mutta kakkososa ottaa entistä paremmin huomioon nimeomaan kuntoilijat. Dance Central 2:ssa on pitkä lista valmiiksi laadittuja "kunto-ohjelmia", joihin pelin biisejä ja koreografioita on koottu eri teemaisiksi soittolistoiksi. On esimerkiksi 10 minuutin ohjelma, jossa joutuu hyppimään ja pomppimaan oikein olan takaa ja toisaalta yli puolentunnin kokoelma temmoltaan hieman rauhallisempia kappaleita. Itse en ole vielä edes uskaltanut kokeilla pisintä yli 45 minuutin kuntoiluohjelmaa, vaan koostan oman treenini yhdistelemällä lyhempiä ohjelmia.

Kuntoilijan kannalta selkeä parannus suhteessa Dance Centralin ykkösosaan on se, että kakkososassa kalorilaskurin voi laittaa raksuttamaan pelin myös "Break It Down" -harjoitusmoodissa, jossa koreografioiden liikkeitä opetellaan yksitellen. Itse olen sen verran nörttimäinen perfektionisti, että haluan oppia ne simpuran liikkeet just eikä melkein, joten saatan tahkota biisejä tässä harjoittelumoodissa montakymmentä minuuttia putkeen. Kyllä siinä kuulkaas hiki tulee.

Dance Central 2:ssa on myös kaksinpelitila, jossa kaksi pelajaa voi mitellä taitojaan toisiaan vastaan samanaikaisesti. (Dance Centralin ekaosassa kaksinpeli toimi vuorotellen, mikä on huomattavasti tylsempää.) Kaksinpelin aikanakin kalorikulutusta mittaavaa laskuria voi pitää päällä. Itse en ole tästä ominaisuudesta vielä suuremmin hyötynyt, sillä olen taloutemme ainoa tanssiliikuntaan hurahtanut henkilö. Joissain bileissä pelin kaksinpelimoodin voisi kuitenkin pistää kunnon testiin.

Fitness-moodissa Dance Central 2 tosiaan arvioi koko ajan pelaajan kalorikulutusta ja myös ilmoittelee edistyksestä säännöllisin väliajoin. Toki kalorilaskurin saa päältäkin, jos haluaa vain nautiskella tanssimisen riemusta. Itse koen tanssipeliä pelatessani ensisijaiseksi motivaattorikseni pelin antaman arvion siitä, kuinka hyvin osasin koreografian. Dance Central antaa osaamisesta sekä välitöntä palautetta (esimerkiksi peli ympäristö muuttuu ja yleisö hurraa, jos pelaaja tanssii hyvin), että tähtiä ja pisteitä, jotka kertyvät biisin aikana, ja jotka esitellään vielä biisin lopuksi.

Dance Centralissa pelaaja voi valita mieleisensä useista pelihahmoista.
Oma suosikkini on nukkemaisen kaunis diiva miss Aubrey,
jota voisin cossata vaikka koko ensikesän. ;-)
Pelatessa mielialaani nostaa hyvä suoritus, mutta tarkkailen myös kalorimittaria. Pidän tavoitteena, että poltan yhden session aikana esimerkiksi 200 tai 300 kaloria - en siis anna itseni lopettaa, ennen kuin ennalta päättämäni kalorikulutustavoite on täynnä. Mikäli Dance Central 2:n kalorilaskuriin on luottamista, noin puolen tunnin tanssisession aikana palaa noin 150 kaloria ja 45 minuutissa rikki on yleensä jo noin 225 kaloria. Kalorikulutukseen vaikuttaa jonkin verran valittu pelin vaikeusaste sekä tietysti valittujen koreografioiden vaikeusaste ja rytmi. Laskelmassa ei käsittääkseni ole otettu huomioon, että airobisen liikunnan jälkeen kalorikulutus jatkuu vielä noin 30-60 minuuttia.

En itse tähtää kuntoilulla laihtumiseen - olen sitä onnekasta "luonnostaan hoikkaa" ihmistyyppiä - mutta kalorikulutuksen seuraaminen auttaa minua kuitenkin arvioimaan treenin tehokkuutta. Olen nörttinä kiinnostunut siitä, miten kalorikulutus varioi pelin eri vaikeusasteilla ja erilaisissa moodeissa. Myönnän joskus kirjoittelevani näitä tietoja muistivihkoon treenin päätteeksi. ;-)

Dance Centralin koreografiat ovat monipuolisia ja haastavia, mutta kuntoilua ajatellen heikkoutena voisi pitää niiden yksipuolista lihasrasitusta. Tanssi tapahtuu pää osin "ylätasossa suorilta jaloilta" eli koregrafioissa kyykistellään vain vähän, eikä lattiatasossa tapahdu mitään - koska Kinectin kamera tuskin pystyisi vielä seuraamaan tämän tyyppisiä liikkeitä. Lihasrasitus kohdistuukin siis pääosin pohkeille ja jonkinverran vatsalihaksille kun taas yläreisien, pakaroiden ja käsilihasten rasite jää vähäiseksi. Lihaskuntoa ajatellen Fitness Evolved onkin huomattavasti parempi vaihtoehto.


Your Shape: Fitness Evolved

Itse yleensä aloitan Kinect-treenisessioin Dance Centralin hauskan tanssiliikunnan parissa ja lihasteni lämmettyä lopettelen treenin Fitness Evolvedin parissa. Fitness Evolved jakautuu kolmeen pelimoodiin, joista keskeisin on Personal Trainer -osio (kunto-ohjelma). Tässä osiossa pelaaja joutuu ensin vastailemaan joukkoon omaa kuntoaan ja tavoitteitaan kartoittavia kysymyksiä ja tekemään pienen kuntotestin. Tällä perusteella peli tarjoaa pelaajalle joukkoa kunto-ohjelmia, joista pelaaja valitsee mieleisensä. Ohjelmilla on vähän korneja, mutta kieltämättä vetoavia nimiä, jotka lupailevat esimerkiksi täydellistä farkkupeppua tai bikinivartaloa. Ohjelma koostuu esimerkiksi kymmenestä päiväsessioista, ja ideana on, että pelaaja palaisi suorittamaan niitä säännöllisesti kunnes tavoite on saavutettu. Toki ohjelmaa voi vaihtaa myös kesken "treenikauden", jos aina samanlaisena toistuva harjoitus alkaa tympiä ennen kuin maagiset kymmenen treenikertaa ovat kasassa.

Pelaaja näkyy Fitness Evolvedissa "hologrammimaisena" hahmona,
josta "haihtuu" pelinaikana pikseleitä - ikään kuin energiaa palaisi.
Valmentajakseen voi valita joko miehen tai naisen
- paitsi fitness class -moodissa, jossa valmentajan
sukupuoli on ohjelmakohtainen.
Personal Trainerin lisäksi pelissä on Fitness Classeja (kuntoilutunteja), joista löytyy muun muassa rankkaa cardio boxingia ja joogaa muistuttavaa zen-treeniä. Kolmas osio koostuu pienistä liikuntapeleistä, joissa kootaan pisteitä hakkaamalla rikki virtuaalisia kuutioita, pyörittämällä virtuaalista hula-hula-vannetta ja niin edes päin. Kalorimittari raksuttaa tietysti kaiken aikaa ja ilmoittelee pelaajalle edistyksessä aivan kuten Dance Central 2:n fitness-moodissakin.

Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan Fitness Evolvedissa kalorimittari tuntuu juoksevan hitaammin kuin Dance Centralissa - esim. puolessa tunnissa onnistun Fitness Evolvedin laskelmien mukaan polttamaan vain noin 110 kaloria, kun taas Dance Centralin kanssa samassa ajassa kuluu noin 150 kaloria. Kummankaan pelin kalorilaskuria tosin tuskin voi pitää täysin luotettavana, joten ero voi mahtua virhemarginaaliinkin.

Niin tai näin, Fitness Evolved pistää lihakset rutkasti kovemmalle kuin Dance Central. Siinä missä Dance Centralin koreografioihin sisältyy vähän kyykkyjä, Fitness Evolved ei joissain kunto-ohjelmissa paljon muuta teetäkään. Lisäksi ohjaimettomuus mahdollistaa käsipainojen käyttämisen Fitness Evolved -treenin tehostamiseksi. Monet kunto-ohjelmista on myös suunniteltu sillä ajatuksella, että käsipainoja käytettäisiin. Itse treenaan tyttömäisillä puolentoista kilon painoilla, mutta jo kymmenen minuutin Fitness Evolved -treenin jälkeen löydän hauislihakset hentoisista käsivarsistani aivan eri tavalla kuin normaalisti.

Moitittavinta Fitness Evolvedissa on paikoitellen heikko liikkeentunnistus. Itse koen, että esimerkiksi "Deadlift":ksi pelissä kutsuttuja eteenpäin taivutuksia ei yksinkertaisesti voi tehdä niin oikeassa rytmissä ja oikealla tavalla, että peli hyväksyisi suorituksen täydelliseksi. Myös pelin antama palaute on paikoitellen pahasti jäljessä pelin todellisista tapahtumista. Fitness Evolvedistakin on tosin julkaistu jo toinen osa, jossa näihin ongelmiin toivottavasti on puututtu. Itse tyydin vielä vanhaan versioon - ja vakuuttelemaan itselleni, että kyllä ne kalorit palaa ja lihakset kasvaa silloinkin, kun tuo tyhmä peli ei sitä rekisteröi.


Riittääkö Kinect nörtin liikuttajaksi?

Jos Kinectin liikuntapelien kanssa jaksaa rehkiä tarpeeksi säännöllisesti, kunto nousee varmasti ja kroppa kiinteytyy. Omasta olkkarista löytyvä kannustava liikuntamahdollisuus alentaa varmasti liikuntatreenin ryhtymisen kynnystä myös kaltaisellani nörtillä, joka ei viihdy lenkkipolun varrella eikä jotenkin muka ikinä vain "ehdi" jumpparyhmiin. On kätevää, kun tanssitreenit tai jumppatuokio ovat juuri silloin, kun itse haluan, eikä matkalla koskaan kastu räntäsateessa.

"Vieläks muistat kun muksuina pelattiin Dance Centralii?"
On vaikea kuvitella, millaisiksi liikuntapelit kehittyvät näiden
pikkunörttityttöjen aikuistuessa. Kuva: Gamesradar.com
Omassa olohuoneessa ei myöskään tarvitse miettiä, näyttääkö tanssin pyörteissä kenties aivan naurettavalta,  stressata, onko oma jumppa-asu ihan mummomainen tai nolostella muiden reaktioita, vaikka tekisikin kaikki liikkeet aluksi aivan väärin. Kinectin liikuntapelit kannustavat ja tsemppaavat, mutta pelin valmentajaääni ei varmasti hauku ja nolaa kömpelöintäkään kuntoilijaa.

Toisaalta en itse haluaisi jättää liikkumistani aivan kokonaan Kinectin varaan. Tykkään kovasti esimerkiksi uimisesta, ja ihanasti kannattelevaa, syleilevää ja koko kehoa tasapuolisesti rasittavaa vettä ei elementtinä pystyttäne simuloimaan videopelikonsolille vielä pitkään aikaan. Kinect ei myöskään pysty välittämään sitä tunnetta, kun kauniina ja vähän tuulisena kesäpäivänä viilettää polkupyörällä hiukset hulmuten ja tuntee, että voisi polkea väsymättä vaikka maailman ääriin.

Kinectin kamera tunnistaa muutenkin lähinnä pystyasennossa tehdyt liikkeet. Toisinaan täydennänkin Kinect-treeniä tanssitunneilta tutuilla vatsalihasliikkeillä, punnerruksilla, niskaseisonnalla, spagaatin venyttelyllä ja niin edes päin. Näitä Kinect ei vielä osaa mitata ja pisteyttää, mutta itse tiedän, että kehon kannalta liikunnassa olennaista olisi monipuolisuus.

Kinect sopii kuitenkin erinomaiseksi täydennykseksi muutenkin liikunnalliseen elämäntapaan. Minusta tuntuu, että Kinect on jopa innostanut minua liikkumaan enemmän muutenkin. Jotenkin liikunta tuntuu ylipäätään sitä keveämmältä, mitä enemmän sitä tekee. Dance Central on myös saanut minut miettimään, että ehkä ensi kesänä tai syksynä voisi taas kerran ilmoittautua johonkin "oikeaan" tanssiryhmään. Olisikohan se tällä kertaa aikuisbaletti, tankotanssi vai Bollywood-tanssi (jota tosin voisi treenata myös Fitness Evolvediin onlinena myytävässä laajennusosassa).

Kinect on nörttikodin kuntovärkkinä vähintään "todellinen nörttityttö". Suunnilleen saman arvosanan voisi antaa myös Dance Centralille ja Fitness Evolvedille.
Suosittelen Kinectiä tanssi- ja liikuntapeleineen kaikille kunnonkohotusta kaipaaville nörteille ja muillekin. Kinect hankinta kannattaa eteenkin, jos taloudesta löytyy jo muutenkin Xbox 360, ja jos telkkarin ja sohvan väliin jää sopivasti liikkumatilaa (noin 2,5 metriä lienee ehdoton minimi). Kinect on toki laitehankintana melko kallis - mutta niin on kuntosalikorttikin. Lisäksi Kinectille kehitetään koko ajan parempia ei-liikuntapelejä. Joskus myöhemmin voisin esitellä Nörttitytöissä esimerkiksi kauniin ja koukuttavan Child of Eden -pelin, joka taipuu oivallisesti Kinectille.