keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Eksegetiikka nörttitytön ammattialana



Olen sekä nörttityttö että teologian tohtori, jonka erityisalana on eksegetiikka. Koska yleisö pyysi (tai ei ainakaan vastustellut :)), ajattelin kirjoittaa "omasta" tieteenalastani. Tämä kirjoitus kuuluu samalla osana sarjaan, jossa on tarkoistus esitellä nörttityttöjen ammatteja ja työaloja. Olen aiemmin pitkään toiminut eksegetiikan tutkijana; tutkijuus alasta riippumatta tuntuu olevan it-alan ohella varsin yleinen "nörttiammatti", sillä hyvin monet roolipelaajanörttikaverini ovat tai ovat olleet tutkijoita ja/tai jatko-opiskelijoita jollakin alalla.

Eksegetiikka tieteenalana tarkoittaa Raamatun tekstien tulkintaa. Käytännössä tutkimuskohteina eivät kuitenkaan ole vain Raamatun tekstit, vaan myös Raamatun syntyajan historia ja kulttuuri laajemminkin, Raamatun ulkopuoliset varhaiset juutalaiset ja kristilliset tekstit (esim. Qumranin tekstit ja Nag Hammadin tekstit) ja Raamatun tulkintaperinne nykyaikaan asti. Esimerkiksi Niko Huttunen on tutkinut sitä, miten Raamattua on käytetty Suomen vuoden 1918 tapahtumien selittämisessä.

Eksegetiikan menetelmät


Kreikankielistä tekstiä Cidex Sinaiticus
-nimisessä varhaisessa Raamatun
käsikirjoituksessa. Kuvan lähde
http://codexsinaiticus.org/
Eksegetiikassa Raamatun tekstejä lähestytään ihan samalla tavalla kuin muitakin antiikin lähteitä, olettamatta niiden sisältämiä tietoja oikeiksi (tai toisaalta myöskään vääriksi :)) automaattisesti, ja käytetyt tutkimusmenetelmätkin ovat samat kuin muiden historiallisten tekstien kohdalla; alla on esitelty lyhyesti joitakin menetelmiä. Tekstejä luetaan ensisijaisesti aina alkukielellä, joten eksegetiikan opintoihin kuuluu myös ns. kuolleiden kielten opiskelua. Vanha testamentti on kirjoitettu suurimmaksi osaksi hepreaksi (uusimmat osat arameaksi), Uusi testamentti taas on kirjoitettu kreikaksi.

Tekstikritiikki on menetelmä jota käytetään alkuperäisen tekstimuodon selvittämiseen. Yhtäkään alkuperäistä käsikirjoitusta Raamatun teksteistä ei ole säilynyt, vaan - kuten muutkin antiikin tekstit, esimerkiksi Platonin teokset - tekstit ovat säilyneet vain kopion kopioina. Kopioijat ovat tehneet virheitä ja joskus myös tahallisia lisäyksiä (esimerkiksi muuttaneet vaikkapa Luukkaan evankeliumin sanamuotoa jotta sanamuoto olisi sama kuin Matteuksen evankeliumissa). Tekstikritiikissä vertaillaan olemassaolevia käsikirjoituksia ja metsästetään alkuperäistä sanamuotoa. Vanhemmat käsikirjoitukset ovat aina "parempia" kuin uudemmat, sillä virheet ovat kertautuneet kopioidessa. Samoin käytetään monikertaisen todistuksen kriteeriä: mitä useammassa käsikirjoituksessa variantti esiintyy, sitä todennäköisemmin se on alkuperäinen. Myös sisällöllisiä kriteereitä käytetään. "Oudot", shokeeraavat sanavalinnat, joita myöhemmin on yritetty pehmentää, tulkita kuvaannollisemmin tms. ovat todennäköisemmin alkuperäisiä. Alkuperäisen lukuperän tulee myös olla sellainen, joka uskottavasti selvittää myöhemmät poikkeavat lukutavat.

Kirjallisuuskritiikki on menetelmä, jossa luetaan tekstejä laajempina kokonaisuuksina ja selvitetään niiden rakennetta. Kirjallisuuskritiikissä etsitään Raamatun kirjojen sisältä esimerkiksi toistoa ja ristiriitoja tai äkillisiä siirtymiä aiheesta toiseen, ja niiden perusteella voidaan päätellä kirjan materiaalin olevan alunperin useammasta eri lähteestä. Vanhan testamentin alkupuolella on paljon tällaista ainesta; esimerkiksi 1. Mooseksen kirjassa kerrotaan kolme kertaa sama tarina sisaruksina esiintyvästä pariskunnasta, jonka naispuoliseen osapuoleen vieraan maan hallitsija ihastuu (12:10-20; 20:1-18; 26:1-16). Kertomus on selvästi kiertänyt suullisena traditiona ja tullut muistiinmerkityksi kolmena eri versiona; eri lähteet on sitten yhdistetty kirjaksi, joka nykyään tunnetaan 1. Mooseksen kirjana.

Psalmien kirjan hepreankielistä tekstiä. Tässä näkyvät myös
kirjainten alla lukemista helpottavat vokaalimerkit (pisteet ja
viivat), joita alkuperäisissä käsikirjoituksissa ei ollut. Kuvan
lähde: http://readingacts.wordpress.com 
Redaktiokritiikkiä on käytetty etenkin evankeliumien tutkimuksessa. Tutkimuksessa tavallisin käsitys neljän Uuden testamentin evankeliumin synnystä on se, että Markuksen evankeliumi on kirjoitettu ensin, vuoden 70 jKr. paikkeilla. Luukkaan ja Matteuksen evankeliumit ovat syntyneet 80- tai 90-luvulla, ja ne ovat käyttäneet lähteenään Markusta sekä nimellä Q-kutsuttua hypoteettista Jeesuksen opetuksia sisältänyttä lähdettä. Näillä kolmella evankeliumilla on paljon yhteistä, ja niitä kutsutaan synoptisiksi evankeliumeiksi (kreikan sanasta syn-optis, yhdessä näkeminen). Johanneksen evankeliumi on nuorin, vuoden 100 paikkeilla syntynyt, ja sen suhde muihin evankeliumeihin on edelleen epäselvä. Redaktiokritiikillä tarkoitetaan esimerkiksi synoptisten evankeliumien vertailua: kun Matteus ja Luukas muuttavat Markuksen tekstiä, tai käyttävät yhteistä Q-lähdettä eri tavoin, tästä voi tehdä päätelmiä evankeliumien kirjoittajien teologisista korostuksista. Esimerkiksi Matteus jättää pois tai "pehmentää" monia Markuksen evankeliumin kohtia, joissa Jeesuksen opetuslapset esitetään ymmärtämättöminä tai vallanhimoisina. Oppilaita, etenkin Pietaria, suuresti ihaileva Matteus (vrt. Matt. 16:18-19) ei ole halunnut esittää oppilaita niin negatiivisessa valossa. Markukselle taas opetuslasten typeryys ei ole ollut ongelma - päinvastoin, Markuksen evankeliumissa kaikki Jeesuksen kohtaavat ihmiset ovat "ihmeissään" tai "hämmentyneitä". Markuksen teologiaan on ilmeisesti vahvasti kuulunut ajatus siitä, että Jeesuksen elämä ja sanoma voidaan ymmärtää vasta hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen, ja niiden kautta.

Sosiaalitieteiden menetelmiä sekä sosiaalihistoriaa on käytetty hyväksi Raamatun tutkimuksessa jatkuvasti enemmän. Tekstejä on esimerkiksi tutkittu sosiologian ja sosiaalipsykologian näkökulmista niin, että tekstin kuvaamien tapahtumien historiallisuuden sijaan on keskitytty siihen, miten tekstissä rakennetaan tietyn kristillisen yhteisön identiteettiä ja vedetään rajoja muihin, ei vain juutalaisiin ja pakanoihin, vaan myös eri tavalla ajatteleviin muihin kristillisiin ryhmiin. Antiikin sosiaalihistoriaa on samoin hyödynnetty paljon uudemmassa tutkimuksessa; esimerkiksi naisia, lapsia, orjia, talousasioita jne. kuvaavia Raamatun kohtia on saatu syvällisemmin taustoitettua tutkimalla sitä, miten ympäröivissä yhteiskunnissa on suhtauduttu naisiin, lapsiin, orjiin ja niin edelleen.

Apostoli Junia. Feministinen
eksegetiikka on pyrkinyt
kiinnittämään huomiota alkukirkon
unohdettuihin vaikuttajanaisiin,
kuten Paavalin apostoliksi kutsu-
maan Juniaan sekä Paavalin toiseen
työtoveriin, diakoni Foibeen. Kuvan
lähde http://www.stjuniashouse.com
Feministinen kritiikki on yksi nykyisiä ideologiakriittisiä menetelmiä, jossa pyritään kriittisesti analysoimaan Raamatun tekstejä ja paljastamaan niissä ja niiden takana olevia patriarkaalisia ja muita valtarakenteita. Vastaavia lähestymistapoja on tehty myös muista näkökulmista, esimerkiksi postkolonialisesta näkökulmasta, jossa käsitellään Raamatun tekstien vaikutusta kolonialismiin ja eri kansanryhmien sortamiseen. Feministisessä tutkimuksessa on myös kiinnitetty huomiota naisten asemaan Raamatun tekstissä ja siihen, että naisilla on ollut varhaisessa Jeesus-liikkeessä huomattavasti keskeisempi rooli kuin joskus on haluttu nähdä. Naiset ovat esimerkiksi opettaneet seurakunnissa, ja naisten opetuskiellot ovat vasta myöhempää kerrostumaa teksteissä (esim. 1. Korinttilaiskirjeessä kohdassa 11:5-6 naisia kehotetaan peittämään päänsä profetoidessaan eli puhuessaan seurakunnan kokouksessa; saman kirjeen kohtaan 14:33-34 on ilmeisesti myöhemmin lisätty, että naiset eivät saisi lainkaan puhua). Paavali mm. kutsuu Junia-nimistä naista apostoliksi (Room. 16:7), ja nimenomaan naiset ovat ensimmäisiä, jotka vievät sanaa Jeesuksen ylösnousemuksesta (Luuk. 24:1-12).

Tämä ei ole tietenkään koko totuus eksegetiikan menetelmistä. Itse asiassa yksi tavallisimpia menetelmiä on yksinkertainen tekstien vertailu; Raamatun tekstejä vertaillaan paitsi keskenään (vrt. redaktiokritiikki yllä), myös muiden antiikin lähteiden kanssa. Esimerkiksi Vanhan testamentin historiallisten kirjojen antamaa kuvaa alueen historiasta verrataan muista säilyneistä lähteistä (esim. assyrialaiset ja egyptiläiset tekstit) saatuihin tietoihin. Myös aatehistoriallista vertailua tehdään, esimerkiksi Paavalin opetuksia on verrattu stoalaisfilosofien teksteihin. Lisäksi on tutkittu mm. tekstien tyylilajeja muotohistorian ja genreanalyysin keinoin, tekstien retorisia tyylikeinoja käyttäen retorista analyysiä sekä tekstien tulkinta- ja vaikutushistoriaa vertailemalla Raamatun tekstejä niitä tulkitseviin teksteihin.

Esimerkki: mitä todella tiedämme Jeesuksesta?



Alla käyn läpi hyvin tiiviisti sitä, mitä tietoa näitä ja muita eksegeettisiä menetelmiä on saatu historian Jeesuksesta. Aluksi pitänee todeta, että vaikka aina välillä julkaistuissa "kohukirjoissa" Jeesuksen epällään olevan kokonaan keksitty henkilö, hänen olemassaoloaan useimmat tutkijat pitävät kuitenkin varsin vankasti perusteltuna; Jeesuksesta on mainintoja (joskin lyhyitä) myös ei-kristillisissä lähteissä. Tärkeimmät Jeesukseen viittaavat ensimmäisellä tai toisen vuosisadan alussa kirjoitetut ei-kristilliset lähteet ovat roomalaisen Tacituksen Annaalit (15:44) ja juutalaisen historioitsija Josefuksen Juutalaisten historia (kirjat 18 ja 20). He pitivät kiistattomasti Jeesusta historiallisena henkilönä, mutta yksityiskohtia heidän kuvauksistaan selviää vain rajallisesti. Heidän antamistaan tiedoistaan selviää lähinnä, että Jeesus tunnettiin nimellä Jeesus Kristus, hänet ristiinnaulittiin Pilatuksen päätöksellä tämän ollessa Juudean prokuraattorina ja että Jeesuksella oli Jaakob-niminen veli, josta Josefus kertoo vielä jonkin verran lisää lisää. Raamatun ulkopuolisista kristillisistä lähteistä varhaisin Jeesuksesta kertova on Tuomaan evankeliumi, jonka ajoituksesta on tosin esitetty varsin vaihtelevia arvioita.

Alla esitetty pyrkii olemaan konsensusta ja synteesiä eksegetiikan ja lähialueiden (uskontohistoria, antiikin historia ym.) tutkijoiden mielipiteistä. Toki jokaisesta yksittäisestä kohdasta on löydettävissä varmasti joku eri mieltä oleva.

Jeesus? Tutkijaryhmän näkemys siitä, miltä Jeesus
olisi voinut näyttää, jos hän olisi ulkonäöltään ollut
tyypillinen ensimmäisen vuosisadan palestiinalainen
mies. Kuvan lähde ja itse juttu:
http://www.popularmechanics.com/
science/health/forensics/1282186
Syntymä: Jeesuksen syntymää käsittelen tarkemmin erillisessä joulukertomuksia koskevassa kirjoituksessa lähempänä joulua. Todettakoon tässä vain, että Jeesuksen syntymään Betlehemissä useimmat tutkijat suhtautuvat skeptisesti; todennäköisempää on, että Jeesus syntyi hänen kotikaupungikseen mainitussa Nasaretissa. Vaikka tutkijat pitävät monia muita joulukertomusten yksityiskohtia epähistoriallisina, Jeesuksen katsotaan kuitenkin syntyneen Herodes Suuren hallitsijakaudella, n. 7-4 eKr. (Herodes kuoli vuonna 4 eKr.).

Vanhemmat ja perhe: Markuksen evankeliumi ei mainitse Jeesuksen isää lainkaan, vaan puhuu Jeesuksesta Marian poikana (Mark. 6:4). Matteus ja Luukas puhuvat Jeesuksen (kasvatti)isästä, Joosefista, mutta tämä mainitaan vain lapsuuskertomusten yhteydessä. Todennäköistä on, että Jeesuksen isä on jo kuollut Jeesuksen toiminnan aikaan. Jeesuksella mainitaan olevan neljä veljeä ja useita sisaria. Veljistä monet olivat Jeesuksen kuoleman jälkeen aktiivisia alkuseurakunnassa (Apt. 1:14, 1. Kor. 9:5), vaikka he Jeesuksen elinaikana mahdollisesti suhtautuivatkin tämän saarnaus- ja parannustoimintaan skeptisesti (Mark. 3:20-21). Kuten edellä on mainittu, Jeesuksen veljen Jaakobin mainitsee myös juutalainen historioitsija Josefus (Juutalaisten historia 20:9), joka kertoo tämän joutuneen juutalaisten neuvoston eteen syytettynä lain rikkomisesta; Jaakob tuomitaan kivitettäväksi, mutta Josefuksen kuvauksesta jää auki, pannaanko tuomio täytäntöön.

Siviilisääty: Tämän vuoden aikana Jeesuksen vaimon mainitseva papyrus on herättänyt keskustelua ja Jeesuksen mahdollinen naimisissaolo on jälleen nostettu esiin. Papyrusta ovat kuitenkin monet pitäneet väärennöksenä, ja vaikka se olisi aitokin, kyseessä olisi 300 tai 400 vuotta Jeesuksen ajan jälkeen kirjoitettu teksti, jonka arvo historiallisen Jeesuksen aviosäädyn selvittämisessä on olematon. Jeesuksen ei Uuden testamentin teksteissä mainita olleeen naimisissa. Avioituminen oli tuohon aikaan juutalaisuudessa normi, mutta joitakin poikkeuksiakin oli; esimerkiksi uskonnolliset ja askeettisesti elävät erakot. Josefus kuvaa tiukasti lakia noudattavia essealaisia, jotka eivät menneet naimisiin (Juutalaissota 2:8). Myös esimerkiksi Johannes Kastaja autiomaassa elävänä askeettina oli todennäköisesti naimaton. Paavalikaan ei ilmeisesti ollut naimisissa (1. Kor. 7:8-9), vaikka hän ei elänytkään erakkona, joten täysin tavatonta se ei selvästikään ollut. On toki periaatteessa mahdollista, että Jeesuksella (ja Paavalilla) on ollut vaimo, joka on kuollut nuorena, ennen puolisonsa uskonnollisen toiminnan alkua. 

Kaste: Sitä, että Johannes Kastaja kastoi Jeesuksen, pidetään lähes varmana. Se, että Jeesus olisi ottanut kasteen itseään "alempiarvoiselta" Johannekselta, on ollut evankeliumien kirjoittajille kiusallinen asia, jota on yritetty paljon ja hieman kömpelösti selitellä (Matt. 3:14-15), ja on siksi hyvin epätodennäköistä, että tällainen asia olisi keksitty. Johannes Kastajaa on ollut historiallinen henkilö, ja Josefus mainitsee myös hänet ja hänen kuolemansa Herodeksen käsissä Juutalaisten historiassaan (18:5).

Teot: Varhaisin evankeliumi, Markuksen evankeliumi, sisältää verrattain vähän Jeesuksen opetusta ja keskittyy enemmän tämän ihmetekoihin. Onkin varsin varmaa, että ainakin parannusihmeet kuuluivat olennaisena osana Jeesuksen toimintaan. Siihen, mistä näissä ihmeissä oli kyse, tiede ei voi ottaa kantaa varsinkaan 2000 vuotta myöhemmin, mutta erilaisia ihmeparantumiskokemuksia kiertelevien parantajien toiminnan seurauksena tunnetaan antiikin ajalta paljon muitakin.

Puheet: Kaikki Uudessa testamentissa Jeesuksen suuhun laitettu ei ole todellisen historian Jeesuksen sanomaa, vaan osa on myöhempää varhaiskristillistä traditiota. Tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mitä Jeesus todella sanoi ja mitä ei, mutta yleisesti ottaen synoptisissa evankeliumeissa todennäköisesti autenttista Jeesuksen puhetta on suhteellisen paljon,  myöhäisemmässä Johanneksen evankeliumissa taas hyvin vähän. 1980- ja 1990-luvuilla toiminut Jeesus-seminaari loi synteesiä Jeesuksen sanojen tutkimuksesta; tutkijat äänestivät, oliko tietty jae todella Jeesuksen sanomaa, ja Jeesus-seminaari julkaisi kirjan, jossa Jeesuksen sanat oli printattu eri väreillä sen mukaan, kuinka todennäköisesti kyseessä oli aito Jeesuksen lausuma. Äänestysten perusteella todennäköisimpiä Jeesuksen lausumia ovat kehotus toisen posken kääntämiseen (Matt. 5:39 ja Luuk. 6:29), kehotus antaa viittakin sille, joka vie paidan (Matt. 5:40 ja Luuk. 6:29), köyhien siunaaminen (Luuk. 6:20) ja kehotus vihollisten rakastamiseen (Matt. 5:44, Luuk. 6:27). Usein synoptisissa evankeliumeissa Jeesuksen puheeseen kuuluu "kova historiallinen ydin", todennäköisesti historiallisen Jeesuksen lausuma opetus, ja sen ympärille on kerääntynyt sitä selittämää ja täydentävää traditiota. Jeesuksen sanoja on tallennettu myös Raamatun ulkopuoliseen, mahdollisesti varsin varhaiseen Tuomaan evankeliumiin, joka koostuu kokonaan Jeesuksen puheista.

Roomalainen prokuraattori Pontius Pilatus. Vaikka
kristillisissä lähteissä Pilatus kuvataan sympaat-
tisena miehenä, joka ei olisi halunnut tuomita
Jeesusta, hän oli monien muiden lähteiden mukaan
häikäilemätön ja jopa julma maaherra, joka tuomitsi
kuolemaan ja muuten antoi surmata lukuisia 

juutalaisia. Kuvan lähde:
http://frmarkdwhite.wordpress.com/
Seuraajat: Useimmat tutkijat ajattelevat, että Jeesus todella valitsi kaksitoista (mies)oppilasta, nimenomaan kaksitoista ja nimenomaan miehiä, koska näiden oli tarkoitus edustaa Israelin kahtatoista heimoa. Jeesuksella oli kuitenkin paljon muitakin seuraajia, sekä miehiä että naisia. Näihin kuuluivat mm. hänen omista perheenjäsenistään hänen äitinsä ja veljensä (Apt. 1:44) ja lukuisia muita naisia, joista osa oli häntä rahallisestikin avustaneita varakkaita naisia (Luuk. 8:1-3). Jossain Raamatun kohdissa puhutaan myös laajemmasta 70 tai 72 oppilaan joukosta (esim. Luuk. 10:1).

Kuolema: Sitä, että Jeesus kuoli ristiinnaulittuna Pontius Pilatuksen ollessa maaherrana, pidetään varsin varmana faktana; se on Jeesuksen elämän kaikkein laajimmin dokumentoitu tapahtuma. Se mainitaan niin Josefuksen kuvauksessa Jeesuksesta (Juutalaisten historia 18:3) kuin Tacituksen Annaaleissa (15:44). Uuden testamentin kertomuksissa Jeesuksen tuomiosta on kuitenkin epäselvyyksiä. Huomiotaherättävää on etenkin se, että Jeesuksen kuolema pyritään esittämään mahdollisimman pitkälle juutalaisten uskonnollisten johtomiesten syyksi, vaikka näillä ei ollut oikeuksia tuomita ketään kuolemaan, ja roomalaiset esitetään evankeliumeissa tuomion vastahakoisina täytäntöönpanijoina (esim. Luuk. 23:4-5, 23:47, Joh. 18:38-40). Taustalla on toisaalta halu esittää kristinusko Rooman valtakunnan kannalta "harmittomana", toisaalta halu mustamaalata juutalaisia (ks. etenkin Matt. 27:16-25, jolla on oikeutettu juutalaisvainoja), kun kristinusko oli juuri luomassa omaa, juutalaisuudesta erillistä identiteettiä.

Linkkejä:


maanantai 29. lokakuuta 2012

Oulu Game Lab – Kokonaisvaltainen pelikoulutus


Reetta Järvenpää

Peliala kasvaa sekä suomessa että maailmalla jatkuvasti, ja peliteollisuudessa liikkuu nykyisin jopa enemmän rahaa kuin elokuvissa. Alkukesästä Yle uutisoikin, että kasvavalla alalla on suorastaa pulaa työntekijöistä.

Photogenicin konseptitaidetta
Oulussa alkoi syyskuussa uudenlainen pelialan pilottikoulutus. 30 opintopisteen kokonaisuus pitää sisällään paitsi pelinkehitystä, myös markkinointia ja yrittäjyyskoulutusta. Koulutus on räätälöity yhdessä Oulun alueen peliyrittäjien kanssa, ja sen on tarkoituksena tuottaa Pohjois-Suomeen uusia pelialan ammattilaisia sekä peliyrityksiä. Koulutusta ovat toteuttamassa Oulun seudun ammattikorkeakoulun kulttuurin, tekniikan ja liiketalouden yksiköt sekä oululaiset pelifirmat.

Syyskuun alussa koulutus alkoi 11 peliprojektin kanssa. Syyskuun loppuun mennessä niistä valittiin kehitykseen 5 potentiaalisinta, ja niiden olisi tarkoitus olla myyntikuntoisessa demovaiheessa jouluun mennessä. Täysin nollasta opiskelijoiden ei ole tarvinut aloittaa, vaan peliaihiot ovat tulleet tiimeille Oululaisilta peliyrityksiltä.

Ja finaliin pääsivät:


Fugu the funny Fizard
Fugu the Funny Fizard on 3-5-vuotiaille lapsille suunnattu opetuspeli. Fugua pelataan tabletilla ja se koostuu useammasta minipelistä, joissa opetellaan arkisia asioita, kuten värejä, numeroita ja ruoka-aineita. Fugu-kalan hahmo on tuttu ala-asteikäisille suunnatusta Polar Heroes –opetuspelistä.

Photogenic
Photogenic jatkaa Space Invadersin perinnettä shoot them up –tyyppisellä tablettipelillä, jossa pelaaja luo itse pelikokemuksen ottamalla valokuvan ympäristöstään, minkä jälkeen peli kääntää kuvan väri-informaation pelikentäksi. Kenttiä voi myös jakaa sosiaalisessa mediassa. Tulevaisuudessa peli olisi tarkoitus kääntää myös muille mobiililaitteille.

Trivianin aloitusruutu padilla
Trivian
Trivianissa yritetään valloittaa maailma oman tiedon avulla. Triviania pelataan tabletilla verkossa muita ihmisiä vastaan. Pelaaja valitsee maailmankartalta alueen ja vastaa sitä koskeviin kysymyksiin. Parhaat pisteet saanut pelaaja valloittaa alueen omakseen. Netissä on jo olemassa versio, jossa ei valloiteta maailmaa.

Lukes Training
Lukes Training on tarinavetoinen reverse tower defense –peli, jossa pelaajan ohjaama Luke seikkailee lelujunalla ympäri kotitaloaan ja sen ympäristöä yrittäen saada siskonsa varastamat syntymäpäivälahjat takaisin. Apuna Lukella on vanha pehmonalle Theodor, joka toimii myös pelin kertojana. Lukes Trainingiin on upotettu lukuisia viittauksia populaarikulttuuriin, ja sen kohderyhmää ovat 20-30-vuotiaat pelaajat. Tällä hetkellä Lukes Trainingia kehitetään iOS:lle, ja tekijöiden tavoitteena on tuoda peli myös PC:lle ja Androidille.

Action Jackson
Konseptikuvitusta Action Jacksoniin
Action Jacksonissa temppuillaan Jackassin ja Extreme Duudsoneiden hengessä. Action Jackson on stunttitähti, joka saa käyttöönsä uusia alueita ja ajoneuvoja sen mukaan, kuinka hyvin hänen temppunsa onnistuvat. Pelaaja voi palata jo läpipäästyihin kenttiin esimerkiksi kokeilemaan vanhaa temppua uudella kulkupelillä. Action Jackson tienaa pelissä tempuillaan rahaa, jolla hän voi ostaa esimerkiksi suojia. Pelaaja voi myös sijoittaa oikeaa rahaa saadakseen Jacksonille paremmat varusteet. Koska pelin ikäraja on 7 vuotta, kuvasto pidetään kilttinä: Veri ei roisku eikä hahmo kuole, vaikka tippuisi pää edellä betoniporsaaseen.

Jatkoa seuraa

Oulu Game Labin opiskelijoilla on monenlaista taustaa. Mukana on opiskelijoita Oulun seudun ammattikorkeakoulun eri yksiköistä ja Oulun yliopistosta, vaihto-opiskelijoita sekä entisiä Nokian työntekijöitä.

Action Jacksonia kehittävä Viima Games on entisten nokialaisten pari kuukautta sitten perustama yritys. ”Nokialla mainostettiin ennen irtisanomisia muuntokoulutusta”, Visa Smolander ja Mikael Saarenpää kertovat päätymisestään Game Labin hoiviin. Viimalaisille Oulu Game Lab on osoittautunut enemmän kuin tarpeelliseksi. ”Alkuun piti opiskella paljon ihan yrittäjän arkea, miten pelifirmaa pyöritetään. Ei sellaiset asiat olisi käyneet mielessäkään, jos olisimme vain värkänneet keskenämme.”

Toimittajalle annettiin mukaan paljon promomateriaalia.
Kuvassa Photogenic ja  Fugu the Funny Fizardia edeltävä Polar Heroes
Pelejä kehitellään yhdessä jo olemassa olevien peliyritysten kanssa. Photogenicin toimeksiantaja/tuutori Tomi Hurskainen Playsign  –yrityksestä toteaa yhteistyön sujuvan Game Labin kanssa hyvin. ”Tekijöille pitää muistaa antaa tilaa, jotta näkee, mihin heistä todella on”. Lukes Trainingin tekijöille peliaihio tuli Kino’s Gamesiltä, ja alkuperäinen ajatus tower defense -pelistä heitettiin suunnitteluvaiheessa kokonaan ympäri.

Yhden haasteen pelitiimeille muodostaa Game Labin aikataulu, jota Tomi kuvaa suorastaan brutaaliksi. Koulutus kestää noin kolme kuukautta, joiden aikana pitäisi keittää aihiosta pelattava myyntikelpoinen demo. Normaalisti pelinkehitys kestää vuodesta pariin, jopa kauemminkin pelistä riippuen. Esimerkiksi Alan Wakea hiottiin kasaan ainakin viisi vuotta. Oulu Game Labissä kehitetyt pelitkin jatkavat elämäänsä ja kehittyvät vielä koulutuksen päätyttyäkin, ja koulutuksen aikana on perustettu jo ennen Oulu Game Labin alkamista olemassa olleen Viima Gamesin lisäksi ainakin kolme uutta peliyritystä.  

Seuraava Oulu Game Lab –koulutus käynnistyy maaliskuussa 2013, ja haku koulutukseen on tammikuun aikana. Pelejä kehitetään nykyisin enimmäkseen sähköisille alustoille, ja esimerkiksi tablettipelien kysyntä kasvaa koko ajan. Alalla tarvitaan koodareiden lisäksi myös graafikoita (sekä 2D että 3D), käsikirjoittajia, äänisuunnittelijoita, tuottajia ja markkinointihenkilöstöä.

Syksyn koulutuksen kuulumisia voi seurata facebookissa osoitteessa facebook.com/OuluGameLab.


Närttitytöille rakkaudella omistettiin
Luke's Trainingin alkusarjakuva.
Näyttää tältä.







perjantai 26. lokakuuta 2012

Dead Like Me - Kuoleman angstiset teinivuodet


Kuva: deadlikeme1.free.fr
On aika kaivaa suositeltavaa tv-sarjamateriaalia naftaliinista. No, ainakin noin yhdeksän vuoden takaa. Showtimen Dead Like Me kuuluu ehdottomasti kategoriaan "unohdetut ja upeat" sarjasuosikkini, sillä hyvänen aika tästä sarjasta oli vaikea löytää materiaalia. Sääli, sillä sarja olisi ehdottomasti muistamisen arvoinen. Kyseistä sarjaa ei ole koskaan esitetty Suomessa, eikä sillä siksi ole edes suomenkielistä nimeä (mikä ehkä toisaalta on ihan hyvä asia). Omat DVD:ni ovatkin pohjoismaisia yhteisjulkaisuja (Mitt liv som död), joita saa edelleen jonkin verran nettikaupoista suomenkielisillä teksteillä varustettuna. Vaikka Dead Like Me:n puolesta puhuvat sekä imdb:n pistearvo 8.2 että ansaitut tv-alan palkinnot, nauttii sarja lähinnä kulttisuosiota ja on monelle varsin nevöhööd. Tuntemattomuuden osasyynä lienee ainakin osittain Showtimen päätös luopua sarjasta vain kahden kauden jälkeen ja lopettaa se monen muun lempisarjani tavoin kesken ja täysin seinään.

Dead Like Me kertoo Georgia "George" Lass -nimisestä 18-vuotiaasta tytöstä, joka heti ensimmäisessä jaksossa kuolee avaruusasemalta tippuvan vessanpöntön liiskaamana ja värvätään siltä seisomalta viikatemieheksi. Hän saa tietää, että viikatemiehet liikkuvat joukossamme keräämässä ihmisten sieluja näiden kuoleman hetkellä. Itse kuolemat eivät ole viikatemiesten, reaperien, vastuulla vaan ne hoitavat gravelingsit, peikkomaiset elävien silmiin näkymättömät otukset, jotka virittelevät olosuhteita kuolemalla sopiviksi uhrin ympärillä hieman Final Destination -henkisesti. Viikatemiehet ovat kuitenkin tärkeä osa prosessia, sillä ellei sielua kerää talteen, jää se jumiin kuolleeseen fyysiseen ruumiiseen (kuten eräässä jaksossa näemmekin tapahtuvan) ja no, voinemme vain kuvitella miltä sellainen tuntuu. Kun sielu on saatu turvallisesti ruumiista ulos, jää viikatemiehen tehtäväksi saatella se vielä tästä maailmasta seuraavaan. Tämä tietysti, jos sielu siihen itse antaa luvan.

Dead Like Me:n käsitys viikatemiehistä on melko originaali: sielujen niittäjät ovat ikään kuin duunareita, jotka hoitavat likaiset, ja tässä tapauksessa veriset hommat kentällä siinä missä ylempi virkamieshallinto (kuten taivaalliseen porukkaan viitataan) tekee kuolemista päätöksiä mukavasti pilvien tuolla puolen. Lisäglamouria hommaan tuo se, että reaperina Georgekin on välittömästi rahaton, asunnoton ja identiteetitön - ja joutuu siis hakemaan töitä. Synkästä aiheestaan huolimatta Dead Like Me:ssa on siis myös paljon huumoria, joka liittyykin reaper-elämään tuntemassamme tavallisessa maailmassa. Komiikkaa löytyy niin viikatemiesten keskeisestä herjanheitosta, Georgen sisäisestä monologista kuin esimerkiksi pieleen menneistä sielunniittämistilanteistakin. Jutun juju kun on ehtiä paikalle juuri ennen kuolemaa ja niittää ihminen ennen tippuvia pianoja ja raatelevia karhuja. Sielu nimittäin siirtyy eteenpäin siinä kunnossa, missä on maallisen vaelluksensa päättänyt... Koska Georgella on myös päivätyö, joutuu hän jatkuvasti myös selittelemään veri- ja suolenpätkäroiskeita vaatteissaan sekä kummallisia poissaolojaan ja ystäviään.

"Life sucks, and then you die. And then it still sucks."

George, toistaiseksi vielä elävien kirjoissa, vaikkei eroa huomaakaan.
Koska George itse kuolee nuorena, hänellä on suuria vaikeuksia sopeutua uuteen asemaansa kuolemantuojana. George käykin sarjan aikana läpi useita asiaan liittyviä moraalisia ongelmia, kuten lasten niittämistä tai omasta tutusta arjestaan ja perheestään luopumista. George Lass on myös hahmona hyvin epätavallinen. Erityisesti sarjan alussa George on elämäänsä kyllästynyt koulunsa kesken jättänyt elämäntapavaluja, jota ei kiinnosta mikään. Vaikka tämä voi kuulostaa oudolta, tekee se Georgesta protagonistina hyvin kiehtovan. Hän ei ole vahva yli-ihminen tai edes sankari. Hän kriiseilee, tekee vääriä päätöksiä, aiheuttaa tahattomasti kärsimystä muille. Toisin sanoen George on inhimillinen ja samaistuttava, realistinen toimija. Georgelle kuolema onkin eräänlainen kiero aikuistumisen riitti ja sarjan kuluessa Georgesta on selväsi havaittavissa voimakkaita kypsymisen ja vastuunkannon merkkejä. 

Paljon tuskaa ja hupia liittyy viikatemiesten fyysiseen ruumiiseen. Viikatemieheksi ryhtyessään kun kunkin on luovuttava omasta maallisesta kehostaan, mikä korvautuu undercover-keholla, jonka avulla viikatemiehet voivat liikkua ihmisten seassa. Tämä keho ei tietenkään voi kuolla tai tuhoutua millään tavalla, ja usein viikatehommissa George ja tämän viikatemiesystävät telovatkin itseään parantuen tosin ruhjeistaan välittömästi. Ongelmallista on tietysti sekin, ettei viikatemiehen maallinen ruumis ole tämän oma ja ettei tämä koskaan vanhene. Valepukunahan se tietysti toimii, mutta samalla riistää reaperilta mahdollisuuden normaaliin elämään. Reaperin on tarkoitus kyetä piilottelemaan ihmisjoukoissa vuosikymmenestä toiseen, ei perustaa perhettä tai vanheta yhdessä kenenkään kanssa. George kärsii tästä ja kapinoi säädöksiä ja suosituksia vastaan. Hän käy töissä, pyrkii rakentamaan ympärilleen sosiaalisia verkostoja, jopa seurustelemaan, ja elämään uuden identiteettinsä kanssa niin normaalia elämää kuin mahdollista.

Parhautta: 1800-luvun puolella syntynyt Rube
 opettelee käyttämään tietokonetta, ja Roxy facepalmaa.
George toimii viikatehommissaan yhdessä saman toiminta-alueen ja "osaston" (onnettomuudet ja itsemurhat) reaperien kanssa. Näihin kuuluvat ryhmän pomo ja isähahmo Rube (Mandy Patinkin), badass-parkkipirkko Roxy (Jasmine Guy), huumeveikko ja renttu Mason (Callum Blue), ilosieluinen oman polkunsa kulkija Betty (Rebecca Gayheart) sekä myöhemmin tämän korvannut diivaileva ex-näyttelijätär Daisy (Laura Harris). Reaperit kokoontuvat joka aamu paikallisessa kahvilassa, jossa Rube jakelee ryhmänsä jäsenille näiden tulevan päivän niitettävien nimet, kuolinajat ja -paikat keltaisilla post-it-lapuilla. Keltaisesta post-it-lapusta tuleekin sarjassa niin voimakas kuoleman symboli, että kun Mason eräänä päivänä saakin violetin lapun, menee hän täysin paniikkiin, ja kun George näkee post-itin pikkupojalla toisessa tilanteessa, tietää hän heti tämän olevan viikatemies.

Kuva: deadlikemefans.tribe.net
Lempihahmojani Georgen ohella on juurikin Mason, tuo 60-luvun huumeveikkona kuollut ja samaa elämäntapaa kuolemansa jälkeen jatkanut brittireaper. Tämä luuseririkollisen ja vastuullisen viikatemiehen välimaastossa kamppaileva nuori mies tuo sarjaan aivan omanlaistaan huumoria, joskin osoittautuu lopulta myös tärkeäksi ihmiseksi Georgen elämässä. 

Toinen vaikutuksen tekevä hahmo on yllättävää kyllä Georgen äiti, Joy. On huomattava, että Georgen ohella myös Georgen perheen tarinaa kuljetetaan päätarinan rinnalla tunnollisesti tuoden esiin kaikkien perheenjäsenten omaa henkilökohtaista toipumista Georgen kuolemasta. Kuten Georgekin, on tämän äiti Joy osaltaan hankala ja kettumainen, mutta toisaalta sympaattinen ja samaistuttava, erityisesti sarjan loppua kohden. Myös Georgen pikkusisko Reggie on hankalimmasta päästä ihmispersoonia ja reagoi siskonsa kuolemaan todella epänormaaleilla tavoilla, jotka raastavat Joy-äidin hermoja jatkuvalla syötöllä.

"What's the point in keeping your head down if it's already been blown off?"

Ei ole sattumaa, että vuosina 2003-2004 tehty Dead Like Me syntyi muutamaan vuotta ennen toista kuolemaa käsittelevää sarjaa, Pushing Daisiesia. Molemmilla sarjoilla on sama luoja, Bryan Fuller, ja itse asiassa Pushing Daisiesista olikin alkujaan tarkoitus tehdä Dead Like Me:n spinoff, jonka piti alkaa sarjojen päähenkilöiden, Nedin ja Georgen, kohtaamisella. Tekijät kuitenkin päättivät hyödyntää keksimäänsä ajatusta kuolleita henkiin herättävästä miehestä ja kuolleesta tytöstä Pushing Daisiesin alkuasetelmana ja tehdä siitä lopulta koko sarjan idean. Nämä kaksi sarjaa ovat jossain määrin saman tyyliset hahmoiltaan ja osittain myös dialogiltaan, mutta siinä missä Pushing Daisies on kirkkaanvärinen fantastinen purkkapallodekkari on Dead Like Me realistisen rosoinen ja sen huumori on mustempaa. Toisaalta sarjoja yhdistää yhteinen, vähemmän kuvattu käsitys kuolemasta: niihin ei ole vaikuttamista. Ennalta määrättyä ei voi estää: seuraamukset ovat kauheita. George, ja moni muukin saa kokea moneen kertaan, ettei korkeammalta tulevilla määräyksillä ole leikkimistä.

Kuva: spoilertv.co.uk
Vuosia sarjan päättymisen jälkeen tehtiin sarjan jatkoksi kokopitkä elokuva Life After Death (2009) hieman Serenityn tapaan, jonka tarkoitus oli ilmeisesti jatkaa erityisesti päähenkilö Georgen tarinaa pidemmälle. Itse en kuitenkaan koe, että elokuva on kovinkaan onnistunut tai tarpeellinen millään tavalla, sillä sarjan päätös oli äkillisyydestään huolimatta varsin kaunis ja avoin. Itse sarjaa sen sijaan suosittelen lämpimästi niin komedian kuin draamankin ystäville. Sarja käsittelee rankkojakin aiheita hyvin estottomasti ja pyrkii keskustelemaan elämän monista vastoinkäymisistä hienolla tavalla. Itselleni Dead Like Me tuo mieleen hieman Buffy vampyyrintappajan synkät kaskut ja teinikkäät mielenmaisemat, ja ilmeisesti kyseinen klassikko onkin ollut Fullerin innoittajana ainakin Georgen hahmoa luodessa. Ellen Muth Georgena tekee kaiken kaikkiaan upean roolin monimutkaisten tunteiden tulkkina ja on varsin hulvaton erityisesti työpaikkaansa Happy Time -työnvälitystoimistoon liittyvissä kohtauksissa. Nörttityttöä miellyttänee myös fakta siitä, että Ellen Muth on Mensan jäsen ja intohimoinen kissaharrastaja.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Ei haukku haavaa tee


"Sanonpahan vaan"
"Etkö sä nyt vitsiä ymmärrä?"

Suosittu tapa siirtää vastuuta töykeistä sanomisista ja huonoista käytöstavaoista on vähätellä sanojen merkitystä. Yritetään väittää, että ei haukku haavaa tee ja ei pitäisi antaa sanojen satuttaa. No ei tee haavaa, mutta sanat voivat dramaattisimmillaan vaikuttaa jopa aivojen fyysiseen rakenteeseen.

Neuroplastisuus
Aivojen kuviteltiin kauan jäävän staattiseen tilaan ihmisen aikuistuttua. Viimeisen parin vuosikymmenen ajan on kuitenkin neurobiologian alueella tehty suuria löytöjä, joista mahdollisesti merkittävin on neuroplastisuus. Tutkijat ovat havainneet, että aivot jatkavat muuttumistaan pitkälle aikuisuuteen, jossain määrin jopa kuolemaan asti. Aivot kasvattavat lisää massaa esimerkiksi raajan menetyksen ja uuden oppimisen seurauksena. Samoin myös jooga/meditaatio muuttaa aivojen rakennetta, kasvattaen esimerkiksi stressinsietoon liittyviä alueita ja pienentäen mantelitumakkeen alueen aivomassaa. Mantelitumakehan on vastuussa esimerkiksi aggressiivisuudesta ja stressireaktion säätelystä. Rottakokeissa on havaittu, että jatkuvan stressin tilanteissa mantelitumakkeen massa kasvaa jo viikossa huomattavasti ja ilman vastustavia toimenpiteitä (kuten sitä meditaatiota, jota on kohtalaisen vaikea järjestää rotille) se jää suuremmaksi ja siten myös vaikuttaa stressihormonien määrään kehossa sekä eläimen reaktioihin ihan normaaleissa tilanteissa. Lisäksi esimerkiksi lapsia tutkittaessa on havaittu että jakamaan opettaminen vähentää väkivaltaisen reaktion todennäköisyyttä

Ja miten tämä liitty yhtään mihinkään?
Tästä päästäänkin trolleihin ja toistuviin raiskausuhkauksiin/-"vitseihin". Hyvin yleinen naisten verkossa kohtaama trollauksen ja yleisen kohtelun muoto on juurikin nämä toistuvat "I'm gonna rape you"-tyyppiset "vitsit". Yksikään näistä yksittäisistä tapauksista ei itsessään ole mitenkään merkittävä, mutta yhdessä yleisen raiskauskulttuurin kera ne joka tapauksessa muodostavat enemmän tai vähemmän jatkuvan uhkatilan, joka puolestaan vaikuttaa suurestikin jokaisen sitä kokevan aivoihin ja sitä kautta heidän elämäänsä.

Eikä vaan ne muut
Tutkimuksissa on myös havaittu, että toistuva herjasanojen käyttö muuttaa myös ihmisen omaa maailmankuvaa suvaitsemattomammaksi ja ennakkoluuloisemmaksi jo ihan muutaman tunnin sisällä. Muutokset eivät ole näin lyhyen ajan jälkeen yleensä pysyviä, mutta kuten yllä, jatkuvasti toistettuna tämäkin vaikutus jää pysyväksi.

Kamalinta kuitenkin tyypillisten haukkumasanojen ja loukkausten käytössä on ehkä kuitenkin se, miten täydellisen mielikuvituksettomia ne ovat. Kuka tahansa känninenkin troglodyytti pystyy heittämään "lutka" tai "lesbo" hänet juuri torjuneelle naiselle ja toki jopa satunnaisille ohikulkijoille, kun taas järkevän kritiikin aikaansaaminen vaatii jo ajattelukykyäkin. Tämä lienee kuitenkin jotain, mitä tyypilliseltä trollilta on turha odottaa.

Sanamme ja puheemme ovat lähes ainoita asioita, jotka erottavat meidät muista eläimistä. Hylätkäämme siis vääristyneet tekosyyt, jotka väittävät niiden olevan merkityksettömiä ja syrjään heitettäviä.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tuholaistorjujasta LOLcatiksi 2 - Noitarovioilta näyttelyihin

2. osa: Noitarovioilta näyttelyihin, tämä artikkeli 
3. osa: Kissa kulttuurissa, ilmestyy keskiviikkona 7.11.2012


Jilda, sohvan hallitsijatar
Kuva: Maria Blomqvist
Kesykissalajin kehitystä ihmisen kanssa läpikäyvä artikkelisarjani jatkuu toisella osallaan. Mikäli ensimmäinen osa on jäänyt väliin, löytyy se alussa olevan linkin takaa. Toivon, ettette pettyneet odottaessanne tätä artikkelia jo viime maanantaina; kansainvälinen rintasyöpäpäivä siirsi kissa-artikkelin julkaisua. Vaan käykäämme pidemmittä puheitta asiaan.







Keskiaika

 Todeksi varmistettua tietoa kissojen oloista keskiajan Euroopassa on saatavilla perin niukasti. Olen yleensä pystynyt tarkistamaan kirjoittamieni artikkelien faktat suhteellisen helposti, mutta kissoista keskiajalla löysin lähinnä yksittäisiä anekdootteja. Kehotan siis suhtautumaan terveellä epäilyksellä kaikkeen tässä luvussa kertomaani.

Kotikissoille koittivat synkät ajat Rooman valtakunnan kuihduttua. Keskiajan katsotaan usein alkaneen vuodesta 467 jaa. Roomalaiset olivat pitäneet kissaa vapauden symbolina, mutta valtakunnan vaikutuksen heikentyessä alettiin kissalajiin liittää yhä enenevässä määrin muinaisia uskomuksia ja ne menettivät vähitellen suosionsa. Löytämieni hajanaisten tietojen mukaan arkeologisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että kotikissa katosi kokonaan osista keskiajan Länsi-Eurooppaa. Iso-Britannia oli poikkeus: siellä kotikissoja arvostettiin ja ne nauttivat katolisen kirkon suojelusta aina 900-luvulle asti.

Keskiaikainen kissa, tuholaistorjuja. Kuva vanhasta
käsikirjoituksesta.
http://romantoes.blogspot.fi/
Rationaalisesti ajatellen kotikissat olisivat olleet ihmisille hyvin tärkeitä: ne ovat tehokkaita tuholaistorjujia, jotka hävittävät hiiriä, myyriä ja rottia ihmisasumusten läheisyydestä ja parantavat näin ollen esimerkiksi elintarvikkeiden säilymistä. Keskiajan vilja- ja juureslajikkeet tuottivat paljon nykyisiä lajikkeita pienemmän sadon ja viljelymenetelmät olivat tehottomampia. Etenkin Etelä-Euroopassa jyrsijät aiheuttivat pahoja tuhoja elintarvikkeille.

Kissaan oli liitetty antiikin Roomassa ja Kreikassa sekä Viikinkien parissa myönteisiä ajatuksia: kreikkalainen Plutarkhos yhdisti kissaan ajatuksen puhtaudesta, Plinius piti kissoja hedelmällisyyden symboleina ja Aesopoksen tarinoissa kissa on ovela ja kekseliäs hahmo. Viikinkien jumaltaruissa kissa yhdistettiin rakkauden jumalatar Freijaan. Hämärissä ja öisin liikkuvan kissan käsittäminen himokkaana ja juonikkaana hahmona ei kuitenkaan ollut lajille eduksi kristinuskon vallattua alaa: kissa ryhdyttiin vähitellen yhdistämään noituuteen. Keskiajan lopulla kuva kissasta noidan lemmikkieläimenä oli syöpynyt mieliin jo lähes kaikkialla Euroopassa.

Keskiaika oli pitkä, noin tuhannen vuoden mittainen ajanjakso: se ulottui vuodesta 467 aina 1500-luvulle. Ei liene ihmekään, että noin pitkän ajanjakso aikana ihmiskunta koki monia kauhistuttavia asioita. Musta surma runteli Eurooppaa vuosina 1347-1352. Se levisi Eurooppaan Krimin niemimaalta mongolien piirittämästä genovalaisesta Kaffan siirtokunnasta. Kaffasta paenneet toivat taudin mukanaan Messinaan, Genovaan ja Venetsiaan. Sieltä musta surma levisi myötäpäivään ympäri Eurooppaa.

Musta surma ja noitaroviot


Keskiaikainen kissa käyttäytyy ihmismäisesti.
Kuva: Vintage Printable -sivusto
http://vintageprintable.com/wordpress/
Musta surma kylvi kuolemaa – eikä pelkästään ihmisten keskuuteen. Osansa saivat myös kissat, paradoksaalista kyllä. Mustan surman levitessä ryhdyttiin syyllisiä tautiin etsimään noidista – ja kissoista. Lukemattomia kissoja poltettiin roviolla. Kissoja vastaan käytiin myös oikeudenkäyntejä, niitä syytettiin liitosta paholaisen kanssa sekä noituudesta.

Siitä, mikä aiheutti mustan surman ja minkälainen sairaus se ylipäätään oli ei ole nykyisin yhtenäistä käsitystä. Pitkään vallinneen käsityksen mukaan kyseessä oli paiserutto, jota levittivät mustarottiin pesiytyneet kirput. Tätä näkemystä ovat kuitenkin nousseet haastamaan ajatukset siitä, että kyseessä saattoikin olla pisaratartuntana leviävä keuhkorutto. Jos kyseessä oli kirppujen levittämä paiserutto, saattoi kissojen massatuholla olla tärkeäkin vaikutus ruton leviämiseen. Vaikka kyseessä olisikin ollut jokin muu sairaus, huononsi kissojen hävittäminen sadon säilymistä.

Kissoja käytettiin keskiajalla ja renessanssiajalla myös muilla, nykyihmisestä oudoilla tuntuvilla tavoilla. Joissain paikoin katsottiin kissan muuraamisen elävältä uuden talon seinän sisään tuovan onnea. Kissoja myös syötiin paremman puutteessa ja lakimiesten viitat somistettiin kissan turkista tehdyin reunuksin.

Paluu suosioon


Pierre Auguste Renoirin maalaus "Nukkuva kissa" 1862
Renessanssiajan jälkeen alkoi kissan suosio hitaasti elpyä. Monesti esikuvina kissojen suosioon toimivat arvostetut ja tunnetut henkilöt, jotka pitivät kissoja lemmikkeinään. Esimerkiksi kardinaali Richelieun kerrotaan omistaneen kissoja ja rakastaneen niitä. Vähitellen 1700-luvulla kissojen suosio kasvoi. Kissoista syntyi yhä uusia tarinoita: yhdysvaltalaisen Maine Coon -kissarodun väitetään juontavan juurensa Ranskan kuningatar Marie Antoinetten kuuteen rakastettuun angorakissaan, jotka kuningatar lähetti laivalla Maineen pakoon Ranskan vallankumousta. Todellisuudessa Maine Coon -rodun kantavanhempina pidetään rantautuneita laivakissoja, joista pitkäkarvaisemmat selvisivät parhaiten Mainen luonnonolosuhteissa, mutta tarina Marie Antoinetten kissoista on silti romanttisen kiehtova.

1800-luvulla kissat saivat yhä suureman suosion. Kuningatar Viktoria rakasti angorakissoja ja hänen suosikkikissansa, suuri angorakissa nimeltä White Heather päätyi lopulta hänen kuoltuaan hänen pojalleen ja perijälleen kuningas Edward VII:lle.

Kissat alkoivat esiintyä myös taiteessa. Ranskalainen impressionisti Pierre Auguste Renoir rakasti kissoja ja ikuisti niitä useisiin maalauksiinsa. Kissat olivat myös suosittu postikorttien, valokuvien ja taulujen aihe. Kissat inspiroivat myös saksalaista teologia ja lääkäriä Albert Schweitzeria. Schweitzerin kerrotaan pelastaneen rakennusvaiheessa olleesta talosta lattian alle jääneen kissan. Hän antoi kissalle nimen Sizi ja kissa palkitsi hänet pitämällä hänelle jatkuvasti seuraa hänen työpöytänsä ääressä. Sizillä oli tapana nukahtaa hänen vasemman kätensä päälle eikä Schweitzer raaskinut herättää kissaa. Hän oli vasenkätinen, mutta aina Sizin nukkuessa hänen kätensä päällä käytti hän oikeaa kättään reseptien kirjoittamiseen. Tämän kerrotaan jatkuneen koko Sizin eliniän, 23 vuoden ajan. Schweitzerin kerrotaan kuvanneen lohdullisia asioita seuraavasti: "Elämän suruista on kaksi pakokeinoa: musiikki ja kissat." Myös Nikola Tesla, nerokas keksijä ja fyysikko vailla vertaa, rakasti kissoja. Joidenkin kertomusten mukaan kipinät, jotka syntyivät hänen silittäessään lemmikkikissaansa nimeltä Macak antoivat hänelle kimmokkeen sähköön liittyviiin keksintöihinsä. Tarina tästä on luettavissa Tesla – Life and Legacy -sivulta: http://www.pbs.org/tesla/ll/story_youth.html

Ensimmäiset kissanäyttelyt


Kuva Crystal Palacen kissanäyttelystä.
Sivustolta: www.messybeast.com

Kissanäyttelyt olivat varma merkki siitä, että kissoista oli tulossa suosittuja lemmikkieläimiä. Löysin useita mainintoja kissanäyttelystä, jota pidetään maailman ensimmäisenä. Se pidettiin Englannissa Winchesterissä vuonna 1598, mutta tietoja siitä, millä tavoin kissoja esiteltiin siellä tai millä perusteella niitä arvosteltiin ei ole säilynyt.

Ensimmäinen nykyisen kaltainen kissanäyttely järjestettiin Lontoossa Kristallipalatsissa torstaina 13. heinäkuuta vuonna 1871, vaikka 1860-luvulla Yhdysvalloissa olikin markkinoiden ohella järjestetty maanviljelijöiden kissoille pieniä näyttelyitä. Suurin osa näistä Yhdysvaltojen varhaisissa näyttelyissä esitellyistä kissoista edusti Maine Coon -rotua. Kristallipalatsin näyttelyssä kissat esiteltiin näyttelyhäkeissä samaan tapaan kuin nykyisinkin. Tuo näyttely oli kirjailijana ja kissojen ystävänä tunnetun Harrison Weirin ajatus; Weir kirjoitti määritelmät, joiden perusteella kissoja voitiin arvostella ja hän toimi yhtenä kolmesta näyttelytuomarista. Kristallipalatsi oli tuohon aikaan erittäin suosittu näyttelypaikka, joten kyse ei ollut aivan pikkutapahtumasta. Viktorianaikaiset englantilaiset rakastivat näyttelyitä, joissa he saattoivat ihailla esineitä ja eläimiä ja Kristallipalatsin kissanäyttely osoittautui valtavan suosituksi. Kun uutinen siitä levisi, ryhdyttiin samantyylisiä näyttelyjä järjestämään Iso-Britannian lisäksi myös Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Madison Square Gardenissa New Yorkissa järjestettiin kissanäyttely vuonna 1895.

Kissanäyttelyjen nostattaman kissainnostuksen ja kissanjalostusinnostuksen organisoimiseksi tarvittiin myös yhteistoimintaa. Rotukissaharrastuksen katsotaan alkaneen Isossa-Britanniassa National Cat Clubin perustamisesta vuonna 1887. Kissarodut kiinnostivat myös aatelisia; National Cat Clubin puheenjohtajana toimi muun muassa Bedfordin herttuatar.

Suomeen kissaharrastus, rotukissat ja kissanäyttelyt saapuivat viiveellä. Maassamme on kissanäyttelyjä järjestetty nyt n. 40 vuoden ajan. Rotukissaharrastuksen kattojärjestönä toimii Suomen kissaliitto. Se edustaa suomalaista rotukissaharrastusta myös maailmalla: se kuuluu äänivaltaisena jäsenenä myös kansainväliseen kissaliittoon FIFeen (Fédération Internationale Féline).

Rotukissat


Ragdoll Hassunhauska Jilda Joanna
Kuva: Maria Blomqvist
Rotukissa symboloi monelle ihmiselle ylellisyyttä: aivan erityisesti tämä asema on yhä persialaisella kissalla, vaikka Suomessa ragdoll onkin ohittanut persialaisen suosiossa, kenties helposti hoidettavan turkkinsa ansiosta.

Kissoista on nykyisin olemassa niin lukuisia rotuja, että joudun tyytymään vain muutaman yksittäisen esittelemiseen. Kehotan kiinnostuneita etsimään lisätietoa kissaroduista esimerkiksi Suomen kissaliiton internet-sivuilta osoitteesta www.kissaliitto.fi tai Suomen rotukissayhdistyksen sivuilta osoitteesta www.surok.fi

Varhaisimpana Euroopassa tunnettuna rotuna pidetään turkkilaista angorakissaa, vaikka rotu onkin muuttunut paljon sitten viktoriaanisessa Englannissa aloitetun jalostustyön. Alkuperäiset turkkilaiset angorakissat sekoittuivat siinä määrin muihin kissoihin, että nykyisten turkkilaisten angorakissojen jalostustyö on aloitettu uudestaan vuonna 1963 Yhdysvalloissa Turkista tuoduista kissoista. Onneksi turkkilaiset itse arvostivat kovasti angorakissojaan: kun kissojen kanta hupeni, otettiin angorakissoja turvaan Ankaran eläintarhaan, jossa ne lisääntyivät. Suomeen turkkilaiset angorakissat saapuivat Venäjältä 1990-luvulla.

Persialaisia kissoja
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:SnowyandHazy.jpg

Ihastuttava pitkäkarvainen persialainen mainittiinkin jo. Persialaiset kissat ovat turkkilaista angoraa muistuttaneiden angorakissojen ohella yksi maailman vanhimmista kissaroduista. Jo 1600-luvulla tunnettiin mustat persialaiset kuparinhohtoisine silmineen. Nykyisten persialaiskissojen esivanhempia ovat Eurooppaan muinaisesta Persiasta (nykyisin Iranin alueelta) kuljetetut tuuheaturkkiset, pitkäkarvaiset kissat, sekä Turkin alueelta tuodut angorakissat. Persialaisesta kissasta on olemassa hyvin monenlaisia värimuunnoksia. Kissarodun suosiota nykyisin rajoittaa sen turkin vaatima runsas hoiva. Persialaisten jalostaminen on saanut osakseen myös kritiikkiä: rotu on jalostettuu niin lyhytkuonoiseksi, että persialaiset kärsivät hengitysvaikeuksista ja tulehduksista sekä silmävaivoista matalien silmäkuoppien vuoksi.

Puolipitkäkarvaisista kissaroduista suosittuja ovat mm. Ragdoll, Maine Coon, norjalainen metsäkissa ja uutena tulokkaana Siperiankissa. Kaikkien näiden rotujen edustajia yhdistää se, että ne ovat yleensä melko suurikokoisia ja niillä on näyttävä, tuuhea turkki. Maine Coon -rodun edustajat ovat maailman suurimpia kissoja: ne saattavat painaa jopa 10 kg, mutta sitäkin painavampia kissoja on olemassa. Norjalaiset metsäkissat ovat myös suuria, pörheitä ja tanakoita. Ne ovat kehittyneet Norjassa asuneista maatiaiskissoista ja on mahdollista, että niiden alkujuuret juontavat viikinkiaikaan asti. Siperiankissat ovat nimensä mukaisesti kehittyneet entisen Neuvostoliiton alueen pohjoisosissa.

Turkkilainen van
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:Hobie_the_turkish_van.JPG
Turkista on tullut myös toinen ihastuttava kissarotu: turkkilainen van. Sen esi-isät asustelivat Kaakkois-Turkissa sijaitsevan Van-järven rantamilla. Toisin kuin useimmat muut kissat, monet vanit nauttivat vedestä ja rentoutuvat uimalla. Turkkilaisten van -kissojen jalostus aloitettiin 1950-luvulla Englannissa kahden rouvan ostettua vantteran, puolipitkäkarvaisen valkoisen naaraskissan, jolla oli kastanjanpunaiset merkit päässä. Rouvien istanbulilaisen hotellin johtaja kertoi toisestakin samanlaisesta kissasta, uroksesta – ja naiset hankkivat senkin. He veivät molemmat kissat Britanniaan ja neljän vuoden tuloksena heidän onnistui jalostaa van-värisiä kissoja.

Puolipitkäkarvaisista kissaroduista ragdoll on yksi uusimmista. Sen jalostus aloitettiin 1960-luvulla Kaliforniassa. Rodun kantaäiti oli sekarotuinen valkea angoratyyppinen kissa nimeltä Josephine. Kissa jäi auton alle ja vammautui, mutta toipui ihmisten huomassa ja sai pentuja. Arvellaan, että hellä hoiva sai Josephinen luottamaan ihmisiin niin paljon, että se rentoutui täysin syliin otettaessa. Sama ominaisuus periytyi myös sen onnettomuuden jälkeen saamille pennuille. Tästä rentoutumiskyvystä ovat ragdoll ("räsynukke")-kissat saaneet nimensäkin. Oma ragdollini Jilda ei valitettavasti yleensä juurikaan rentoudu sylissä toisin kuin jo edesmennyt musta kollini Paco. En lainkaan hämmästele ragdollien suosiota: harva asia on niin ihastuttava kuin täysin rentoutunut, lähes veltto ja ihanan lämmin kissa sylissä.

Sfinx, karvaton kissarotu
Kuva: Wikipedia
https://en.wikipedia.org/wiki/File:Sphinx2_July_2006.jpg
Lyhytkarvaisista kissoista perinteisiä ovat brittiläinen ja eurooppalainen lyhytkarvakissa. Brittikissa on tanakka ja pyöreämuotoinen ja luonteeltaan seurallinen ja itsenäinen. Eurooppalaiset lyhytkarvakissat ovat jonkin verran brittikissoja sirompia. Kaikkein siroimpia ja hoikimpia nykyisin ovat kuitenkin itämaiset kissat, joista tunnetuin lienee siamilainen. Nykyiset todella hoikat ja pitkäkasvoiset siamailaiset eivät muistuta enää kovinkaan paljon alkuperäisiä siamilaisia kissoja. Ne olivat 1500-luvun Siamissa (nykyisin Thaimaa) kuninkaallisia kissoja, joita sai hankkia palatsista vain kuninkaan suosituksella. Iso-Britanniaan siamilaiset saapuivat vuonna 1884. Tuolloin suosittiin nykyistä paljon rotevampaa ja pyöreäpäisempää kissaa. Näitä "perinteisiä siamilaisia" jalostetaan nykyisin nimellä TICA Thai.

Erikoisesta ulkonäöstään tunnettuja rotuja ovat myös american curl, scottish fold ja sfinx. American curlin korvat ovat taaksepäin kippuralla, scottish foldin lurpallaan eteenpäin – ja sfinxit ovat lähes karvattomia. Myös muita karvattomia tai lähes karvattomia kissoja esiintyy, esimerkkinä mainittakoon peterbald.

Itse rakastan kaikenlaisia kissoja ja näen erilaista kauneutta kaikkien kissojen olemuksessa.

Mistä lemmikkikissa?


Löytökissanpentu Paco nauttii nukkumisesta ystäväni
sylissä. Kuva: Maria Blomqvist
Lemmikkikissa kannattaa mielestäni hankkia tavalla, joka tukee kissojen hyvää kohtelua, hyvinvointia ja terveydenhoitoa. Aivan ensimmäiseksi kannattaa tiedostaa se, että kissa on yleensä varsin pitkäikäinen lemmikkeläin ja siitä kannattaa varautua huolehtimaan koko sen eliniän ajan. Olosuhteet, joihin kissa on tulossa, kannattaa myös tiedostaa. Millaiseen asuntoon kissa on muuttamassa? Onko perheessä muita lemmikkieläimiä? Entä onko perheessä lapsia? Kissanpoikasia saa ilmaiseksikin, mutta tällaisia poikasia ei välttämättä ole esimerkiksi ruokittu sopivalla ravinnolla loishäädöistä, rokottamisesta ja siruttamisesta puhumattakaan.
Mielestäni kissa kannattaa hankkia taholta, jonka kissaystävällisyydestä voi olla varma, esimerkiksi hyvämaineiselta kissankasvattajalta, löytöeläintalosta tai löytöeläimiä välittävästä yhdistyksestä. Kaikilta näiltä tahoilta kissan saa eläinlääkärin tarkastamana, rokotettuna, sirutettuna ja loishäädettynä. Kissan hankintahinta vaihtelee: löyteläintalosta tai -yhdistyksestä kissanpennun saa n. 100 € hintaan; aikuisesta kissasta peritään 120 €:n luovutusmaksu, johon sisältyy myös kastrointi/sterilointi. Rotukissat ovat paljon kalliimpia: lemmikkitasoisen rotukissan saa n. 500-600 € hintaan (hinta vaihtelee suuresti kasvattajasta ja rodusta riippuen). Näyttelytasoisen kissan saa 800-1000 €:lla – ja siitoseläimestä joutuu maksamaan pitkälle toistatuhatta euroa. Siitoseläimen hankkijoilta odotetaan yleensä myös pidempää kissakokemusta, kasvattajakurssin käymistä sekä valmiutta käydä kissanäyttelyissä.

Itse suosittelisin ensikertalaista kissanhankkijaa harkitsemaan aikuista kissaa lemmikiksi. Kissanpennut ovat äärettömän suloisia, mutta ne ovat lapsia. Ne kokeilevat kaikenlaista, kiipeilevät, juoksentelevat, leikkivät, maistelevat... Niiden parissa riittää tekemistä. Vaikka kissanpoikanen olisikin luovutusikäinen 12 viikon iässä, on se vielä aivan lapsi. Sille pitää opettaa hellästi ja johdonmukaisesti esimerkiksi kodin vaaralliset paikat (sähköhellan levyt, pyykkikoneen rumpu, astianpesukone, ruokapöytä), miten ihmisen kanssa saa leikkiä, mitä saa syödä ja mitä ei... Aikuinen kissa osaa yleensä kaikki nämä taidot valmiiksi – ja lisäksi aikuista kissaa hankkiessaan tietää varmemmin, millaisen kissan tulee saamaan. Hankkimastani viidestä kissasta kolme on tullut meille aikuisena, kaikki löyteläinyhdistys Rekku Rescuen kautta.

Rakastan lähes kaikkia eläimiä (sokeritoukkia lukuun ottamatta), en siis ole pelkästään kissaihminen. Kissoissa olen aivan erityisen ihastunut niiden valtavasta kyvystä rakastaa, niiden rauhallisuudesta, lempeästä läsnäolosta ja niiden loppumattomista hauskoista keksinnöistä. Lukuisat tuntemani kissat pitävät hellää huolta omistajastaan hänen ollessaan sairaana, pakkautuvat syliin tarjoamaan lämpöään ja läsnäoloaan hänen ollessaan surullinen – ja tarjoavat omaa seuraansa aivan arkisesti, vaatimatta mitään vastapalvelukseksi. Kissan on todettu myös vähentävän ihmisen stressiä ja laskevan verenpainetta.

Linkit


Lisätietoa rotukissoista


Löytökissataloja ja -yhdistyksiä

http://www.rekkurescue.com

EDIT: Ohjeita kissanäyttelyn kävijöille

Sain pyyntöjä hyvistä ohjeista kissanäyttelyä varten. Ystäväni Siri Kotajärvi innostui kirjoittamaan hyvät ohjeistukset ja aloitti myös blogin pitämisen aiheesta. Ohessa linkit Sirin ohjeisiin.

Kuukissan kissalan kissanäyttelyohjeet
Kuukissan kissalan ohjeet näyttelyverhoille
Kuukissan kissalan näyttelyblogi
 

perjantai 19. lokakuuta 2012

Night Visions Maximum Halloween 3012



Kiinnostaisiko nähdä elokuvia puolen vuorokauden ajan? Tai viettää Halloween-viikko tuijotellen uusia pimeämmän puoleisia elokuvia vihdoinkin isolta kankaalta? Molemmat onnistuvat mainiosti perinteisellä Night Visions -elokuvafestivaaleilla, jotka pidetään tänä vuonna 31.10–4.11.2012 jo viidettätoista kertaa. 

Helsinkiläinen elokuvafestivaali ovat kahdesti vuodessa aktivoituva kauhu- ja eksploitaatioharrastajien vakiokinkerit, jossa elokuvien lisäksi on paljon tekijävieraita ja sivutapahtumia. Syksyisin järjestettävä Maximum Halloween on keskittynyt näistä kahdesta festivaalista enemmän uusiin elokuviin, keväinen Back to Basics sisältää enemmän vanhoja harvinaisia klassikoita. Näiden lisäksi festivaaliaikaan on monenlaisia musiikkiklubeja ja jopa kauhuaiheinen työpaja, jossa on saanut viime vuosina väkertää monenlaisia leffaörkkejä. 

Game of Werewolves (Lobos de Arga)
Elokuvavalikoimassa festivaaleilla on kauhun lisäksi myös joitain trillereitä ja jännityselokuvia, sekä festivaalin ilmapiiriin sopivia muita uusia elokuvia joita ei normaalilevityksessä pääse näkemään. Tänä syksynä Night Visionsin painopiste uusien elokuvien kohdalla on Espanja, josta on kerätty monia tuoreita genreteoksia (mm. Sleep Tight, Torrente 4, Rec-sarjan kolmas osa, Game of Werewolves). Muita mielenkiintoisia uusia elokuvat ovat esimerkiksi God Bless America, sekä
italialaistunnelmainen Berberian Sound Studio ja neogiallo Tulpa. Clive Barkerin Nightbreedista uudelleensaksittua The Cabal Cut -versiota ei varmasti näe missään muualla Suomessa kuin Night Visionsissa.

Dokumentti Room 237
käsittelee Hohtoa (kuva: Wikipedia)
Festivaali luottaa tällä kerralla vahvasti myös John Watersin nimeen, ohjaajan kahden vanhan elokuvan (Pink Flamingos, Desperate Living) lisäksi hän on sivuroolissa mustassa komediassa Excision. Näiden lisäksi itse ”roskan paavi” on tulossa Helsinkiin stand up -keikalle viikkoa ennen varsinaista elokuvatapahtumaa. Toinen mainittava sivutapahtuma on Paul Verhoevenin saapuminen myös samalla viikolla Helsingin kirjamessuille esittelemään uutta kirjaprojektiaan, Night Visionsiin hän saapuu sen sivussa esittelemään klassikkonsa RoboCopin ohjaajan versiota lauantaina 27.10 Bio Rexiin.

Klassikkoelokuvat, etenkin klassikkokauhu ovat edelleen Night Visionin sydän. Vaikka esityskopiot välillä saattavat olla kuluneita jo hailakan pinkeiksi, on ihan eri tunnelma päästä katsomaan Hohto (tosin digikopiona), Shogun Assassin tai The Howling valkokankaalta kuin kotona digirinkeliltä. Muutamana vuonna Night Visionsissa on järjestetty myös Finlandia-gaala, jossa näytetyt elokuvat suurimmaksi osaksi ovat nähtävissä vain festivaaleilla tai elokuva-arkiston harvoissa näytöksissä. Tämän vuoden suomiklassikko on sotaisen synkkiä uhkakuvia maalaileva MP - Minä pelkään.   

Elokuvafestivaalina näin vakikävijän silmin Night Visions poikkeaa ainakin yhdellä tapaa muista syksyn festareista: kävijät pyrkivät melkein poikkeuksetta katsomaan niin paljon elokuvia kuin vain pystyvät ja festivaalien kohokohta on vuodesta vuoteen koko yön lauantaista sunnuntaihin kestävä elokuvaputki. Tunnelma ja kävijäjoukko tiivistyvät yön muuttuessa aamuksi välillä jopa tuskallisesti, astuminen lopulta sunnuntaiseen aamupäivään palkitsee melkein enemmän kuin viimeisten elokuvien luotettavan hämmentävä tunnelma. 

Elmer elokuvasta Brain Damage
(tekijä Jessica Koivistoinen, kuva Sanna H.)
Elokuvateatterin jonossa alkuillasta usein kuulee ihmisten puhuvan etteivät he jaksaisi katsella näin montaa elokuvaa putkeen (yölipulla pääsee seitsemään näytökseen), mutta pelko pois, se on vain varustautumisesta kiinni. Evääksi ei kannata ottaa liikaa sokeria tai kofeiinia, vaan naposteltavaksi myös jotain ravinteikasta purtavaa. Päivärytmin tökkiminen kohti iltaa päiväunien avulla on myös osoittautunut oivalliseksi apukeinoksi. Kaiken varalle kannattaa varata edes yksi nukkumaslotti (elokuva, jonka hennoo torkkua vaikka kokonaan läpi) ja mukavat kiristämättömät vaatteet. Klassisin moka putkittamisessa on tietenkin ryömiä elokuvateatteriin suoraan baarista, yleensä humalassa elokuvien katsomisesta pimeässä salissa seuraa vain ennenaikainen mahalasku nukkumatin maahan.

Lippuja elokuvanäytöksiin ja sivutapahtumiin saa Night Visionsin sivuilla olevasta verkkokaupasta ja Finnkinon teattereista, sarjalippujen ostopaikat kannattaa varmistaa festivaalien nettisivuilta www.nightvisions.info. Kannattaa myös huomioda, että sarjalipuilla yksittäisten elokuvien hinnat tippuvat irtolippuja alemmiksi ja sarjalipuilla myös saa varmemmin paikan yksittäisistä näytöksistä! Muutamankin leffan katsomisella voi päästä jo fiilistelemään NV-tunnelmaa, tämän vuoden Back to Basics -tapahtumasta ovat tapahtumajärjestäjät tehneet jopa videokoosteen. Halloween-sunnuntaina olevaan Nörttityttöjen kuukausittaiseen kokoontumiseen saa leffoista varmasti pätevää puhuttavaa.


Kuvat ja video: Night Visions, ellei toisin mainita