perjantai 30. marraskuuta 2012

Suomalainen larppaaja Norjanmaalla - Grenselandet 2012

Anna-Maija Laine 
Perjantai 23.11. kello 04:15:
Hanna: Onks kaikki nyt siis, hyvänen aika, valmista?
Nora: Maijan psykoosit siis printattavissa?
Maija: Joo. Mut nyt mä vedän hetken sikeitä.

Keskustelu vaikuttaa varmasti hämmentävältä, jollet ole itse koskaan toiminut liveroolipelin pelinjohtajana. Pelipäivää edeltävä ilta tuppaa aina venymään epäinhimillisen pitkäksi ja asioita hoidetaan maksimivauhdilla vaikka aivot ovatkin jo vankasti narikassa. Tällä kertaa aika hupeni eri syystä kuin yleensä, sillä meidän oli määrä lähteä lentokentälle vain hetkeä myöhemmin. Meidät kun oli kutsuttu Osloon vetämään peliä Grenselandet -nimiseen liveroolipelitapahtumaan.

Grenselandet on Fantasiförbundetin ja Lajvfabrikenin järjestämä vuotuinen, kansainvälinen larppitapahtuma. Tapahtumassa järjestetään kahden päivän aikana toistakymmentä lyhyttä, jo aikaisemmin pelautettua larppia joista suuri osa on kansainväliselle yleisölle entuudestaan tuntemattomia. Pelejä oli tänä vuonna Suomen lisäksi Norjasta, Ruotsista, Italiasta, Tanskasta ja Valkovenäjältä. Osallistujia oli aina Palestinasta asti, mutta me olimme ainoat osallistujat Suomesta.

Grenselandetin ongelma on ilmeinen. Vaikka pohjoismaissa järjestetäänkin pelejä varsin ahkerasti, ei hyviä lyhyitä ja lavastukseltaan minimalistisia con-pelejä (“chamber larps”) tahdo löytyä tarpeeksi tapahtuman tarpeisiin nähden. Alati kasvava, nälkäinen yleisö vaatii uutta ja tasokasta pelattavaa ja järjestäjät pyrkivät jatkuvasti löytämään uusia pelejä ystävien ja tuttavien kautta. Tällä tavalla myös pelimme My Mad Mad Carousel (MMMC) päätyi tapahtuman ohjelmistoon.

Meistä kolmesta pelinjohtajasta kukaan ei ollut aikaisemmin osallistunut kansainväliseen coniin, ei edes Solmukohtaan vaikka se järjestettiin Suomessa kesällä 2012. Lähdimme matkaan innokkaina untuvikkoina, ja kokemus osoittautui varsin hienoksi.

Kaksi röda-gubbenia, mitä ihmettä??
(Picture: Red Men by boulanger.IE/Flickr)
Lähdimme matkaan Helsinki-Vantaalta varhain perjantaiaamuna. Saavuimme Osloon ja hakeuduimme keskustaan, jossa söimme aamiaista ja pohdimme Norjan huimaa hintatasoa sekä Oslolaisia liikennevaloja. (Eihän kahdessa punaisessa ukossa ole mitään järkeä, eihän?)

Grenselandet järjestettiin Chateau Neuf nimisessä Norske Studentsamfundetin rakennuksessa. Paikka oli aivan metroaseman kupeessa joten sinne oli helppo matkustaa. Chateau Neuf sisälsi kokoustiloja, studiotiloja, toimistotiloja sekä rutkasti baareja.

Järjestäjät olivat toivoneet meidän pelauttavan pelimme kahdesti - lauantaiaamuna sekä lauantai-iltapäivänä. Näin ollen koko lauantai oli pyhitetty omalle pelille, ja pääsimme kokeilemaan pohjoismaista larppitarjontaa ainoastaan perjantaina ja vain yhden pelin verran.

The Kick Inside & The Dreaming

Kokeilemamme the Kick Inside ei ole uusi peli pohjoismaisella kentällä. Se pelautettiin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Ruotsissa järjestetyssä Knutpunktissa, mutta hyväksi todettuna ja suosittuna pelinä se oli saanut paikan myös vuoden 2012 Grenselandetin ohjelmistosta. Tällä kertaa the Kick Inside yhdistettiin sisarpeliinsä nimeltä The Dreaming ja kahden pelin yhdistelmä keskittyi neljän hahmon elämänvaiheisiin.

Peli pelattiin Dogvillemäisessä tilassa: studion mustaan lattiaan oli merkitty maalarinteipillä talon pohjapiirrustus, joka toimi pelialueena.  Pelaajat jaettiin neljän henkilön ryhmiin. Jokaisessa ryhmässä yksi pelaaja pelasi Oliviaa, yksi Agnesia, yksi Thomasia ja yksi Marcusia. Hanna, Nora ja minä päädyimme eri ryhmiin mutta me kaikki pelasimme Oliviaa. Minä pelasin teini-ikäistä Oliviaa, Nora aikuista Oliviaa ja Hanna vanhaa/keski-ikäistä Oliviaa. Olimme siis osa samaa jatkumoa, ja pääsimme pelin rakenteesta johtuen seuraamaan toistemme pelaamista ja sitä, mitä Olivialle eri elämäntilanteissa kuului. Pääsimme pelin lopuksi keskustelemaan toistemme kanssa ja ainakin teini-Olivia sai kuulla rohkaisevia sanoja vanhemmilta versioiltaan.

Pelin pelimekaniikka oli meille kaikille ennestään tuntematon. Olemme tottuneet vahvasti immersiiviseen pelaamiseen ja tuntui aluksi omituiselta pelata näytelmämäistä kohtausta muiden ryhmien seuratessa sivusta. Pelinjohtaja keskeytti kohtauksen huutamalla “cut”, ja sen myötä siirryimme off-game alueelle seuraamaan seuraavan ryhmän pelaamista. Pelin edetessä ryhmät ryhtyivät pelaamaan samanaikaisesti, ja peliin tuotiin alati uusia peliteknisiä asioita jotka veivät peliä meille totutumpaan suuntaan ylläpitäen kuitenkin pelin jännittävää ja irrallista tunnelmaa.

Vaikka peli vaikutti näkökulmastamme oudolta, oli se kuitenkin mukava kokemus ja oikein hyvä peli. Oli hienoa päästä kokeilemaan jotakin muuta kuin sitä tuttua ja tavallista johon olemme omissa piireissämme tottuneet. Lisäksi peli, jossa oli yli kaksikymmentä pelaajaa, oli loistava tapa aloittaa varovainen tutustuminen muihin vieraisiin.

MMMC ja sen saama vastaanotto


Meidän tehtävämme oli siis tutustuttaa kansainvälinen yleisö kahteen kertaan Ropeconissa pelautettuun My Mad Mad Carouseliin. Peli on alkujaan Hanna Viitasen, Nora Nivan ja Katri Luostarisen luoma - oma roolini on ollut toimia avustavana pelinjohtajana ja sellainen olin tälläkin kertaa.

MMMC on peli viidestä dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä kärsivästä potilaasta. Näistä viidestä henkilöstä jokaisella on kaksi persoonaa joita pelaa kaksi eri pelaajaa kahdessa eri samanaikaisessa todellisuudessa (eli vierekkäisissä huoneissa). Hahmot joutuvat myös psykoositilaan, jossa he saavat suggestioita alitajuntaa pelaavalta pelinjohtajalta. Peli on hämmentävä kokonaisuus jossa liikutaan todellisuuden ja psykoosin välillä, ja jossa koetaan miltä tuntuu herätä äkisti todellisuuteen jossa et hetki sitten ollut läsnä, mutta jossa toinen persoonasi on juuri kaivanut sinulle kuoppaa...

Oliverin omakuva 1.
Hahmon narsistinen persoona yritti taltioida itsensä
jyrkästä alakulmasta korostaakseen omaa suuruuttaan.

Oliverin omakuva 2.
Hahmon pessimistinen persoona
näki itsensä ja maailman tyhjänä tuolina.
MMMC on pelinjohtajien kannalta varsin rankka rupeama, ja meitä pyydettiin pelauttamaan peli kahdesti yhden päivän aikana. Oli alusta asti selvää, että tulisi olemaan varsin rankkaa pelauttaa peli kahdesti - mutta suhtauduimme tähän haasteena. Oli hienoa tutustuttaa 20 henkilöä peliin yhteen pelautukseen mahtuvan 10 henkilön sijaan, mutta jalat huusivat kieltämättä hallelujaa lauantai-iltana.

En osaa kertoa teille yksityiskohtia siitä mitä pelautuksissa tapahtui, sillä kokonaisuutta on vaikea hahmottaa jollei ole itse kokemassa peliä sisältäpäin. Näin ollen myös pelinjohtaja on hieman pihalla. Peli alkaa kuitenkin siitä, että hahmot tapaavat uuden vertaistukiryhmänsä jonka kaikki jäsenet kärsivät useammasta persoonasta sekä muista omituisuuksista. Seurueeseen kuuluu mm. aviopari, ja koska heistä molemmat omaavat kaksi persoonaa, kuuluu heidän avioliittoonsa kahden henkilön sijasta neljä. Yhteentörmäyksiltä ei vältytä kun soppaan sekoitetaan vielä muutamia muita vahvoja persoonia sekä muutama kynnysmatto.

Aamun pelautus koostui selvästi pohdiskelevista ja rauhallisista pelaajista, kun taas iltapäivän pelautuksessa oli hirvittävän paljon rohkeita heittäytyjiä. Tuntui hienolta pelinjohtaa kokeneita ja osaavia pelaajia jotka lähtivät (pelin hämmentävästä luonteesta huolimatta) antaumuksella mukaan hahmojen maailmaan. Hahmot ovat omalla tavallaan karikatyyrejä, joten osaava pelaaja löytää helposti jotakin mihin tarttua. Samalla oli erityisen hieno nähdä kuinka muutama (lähestulkoon) ensikertalainen sai jutun juonesta kiinni pelimme aikana. Eräs pelaaja kertoi pelin jälkeen osallistuneensa elämänsä aikan vain kolmeen larppiin, ja MMMC oli peleistä ensimmäinen jossa hän koki tajuavansa harrastuksen todellisen hienouden. Se, jos mikä lämmittää uupuneen pelinjohtajan sydäntä! Lisäksi useampi henkilö lähestyi meitä kysyen, olisiko mahdollista saada pelauttaa MMMC omassa kotimaassa, ja muut vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä ja innostuneilta tästä Grenselandetin ainoasta suomalaispelistä. Tehtävä lienee osaltamme kaikin puolin suoritettu.

Lauantai-ilta oli hyvä hetki irrotella yhdessä muiden osallistujien kanssa. Juhlat Fantasiförbundetin tiloissa venyivät aamuun asti, ja juhlien päätyttyä tuntui onnekkaalta että lentomme Helsinkiin lähtisi vasta illalla. Ehdimme ennen lähtöämme osallistua myös Knutepunktin suunnitteluworkshopiin ja syömään pizzaa yhdessä muiden kanssa. Ilmasuklaata ostimme liiaksi asti, mutta tulipahan sitä ainakin syötyä.

Grenselandetin myötä olemme kokemusta ja muutamaa uutta ystävää rikkaampia. Oli mukava kokea kansainvälinen con, saada hyvää ja rakentavaa palautetta pelistä sekä päästä katselemaan naapurimaan hämmästyttävän tutunoloisia maisemia - niin jos vuoria ja tunneleita ei lasketa. Hyvä että tuli lähdettyä.

Ja kiitos matkaseurasta Nora ja Hanna!

Lue lisää tapahtumasta ja peleistä:
grenselandet.net

maanantai 26. marraskuuta 2012

Hyvää synttäriä Nörttitytöt!

Minun piti oikeastaan kirjoittaa tämä postaus viime maanantaiksi, mutta unohdin. Eikä se ole edes ensimmäinen postaus, jonka olen unohtanut julkaista ajoissa - antakaa anteeksi. Vuosi sitten en olis uskonut, että unohdan julkaista ajoissa Nörttityttöjen ensimmäisen täyden vuoden juhlapostauksen. Se kertoo kai siitä, että elämäntilanteeni on muuttunut aika paljon vuodessa. Palataan kuitenkin siihen myöhemmin. Nyt kerron, miten kaikki sai alkunsa eli kuinka tulin perustaneeksi Nörttitytöt - ja kuinka Nörttitytöt olivat alusta asti enemmän kuin koskaan olisin voinut saada ominpäin aikaan.

Pitkästynyt ja nettiriippuvainen Anitta Raholassa syksyllä 2011.
"Vois vaikka perustaa jonkun nörttityttöblogin, jos jaksais."
Marraskuussa 2011 asuin Tampereen Raholassa. Se on hiljainen nukkumalähiö, jossa ei tapahdu juuri mitään enkä sitä paitsi tuntenut sieltä ketään. Koko Tampereellakin minulla oli tuttuja vain vähän, ja ne vähät tutut vaikuttivat kovin kiireisiltä. Olin päätynyt Tampereelle asumaan opiskelujen perässä, mutta marraskuussa 2011 maisteriopintoni olivat edenneet itsenäistä työskentelyä edellyttävään vaiheeseen, eikä minulla ollut enää kontaktiopetusta.

Pyörin päivät pitkät yksinäni kaksiossa ja yritin kirjoittaa pitkää elokuvakäsikirjoitusta - tai vältellä sen kirjoittamista. Roikuin paljon netissä. Pahimpina päivinä saatoin käydä kaikki suosikkiblogini läpi vain huomatakseni, ettei yhteenkään niistä ollut tullut uusia päivityksiä ja idlata tunteja Facebookissa toivoen, että jollain kaukokaverillani olisi edes jotain mielenkiintoista jaettavaa. Kaipasin Intenetiini lisää sisältöä ja enemmän yhteisöllisyyttä.

Eräänä päivänä huomasin, että minut oli liitetty Facebookissa uuteen ryhmään nimeltä Geek Women Unite! En edelleenkään tiedä, kuka minut kyseiseen ryhmään lupia kyselemättä liitti, mutta suurkiitos sinulle, tuntematon ystävä. GWU:ssa sadat naiset jakavat päivittäin kymmeniä mielenkiintoisia linkkejä populaarikulttuurin, tieteen, tekniikan ja feminismin alueelta - ja käyvät niistä pitkiä, polveilevia ja mielenkiintoisia keskusteluja. Tunsin saapuneeni juuri oikeisiin bileisiin.


Mopo karkasi käsistä ensimetreillä

Jo ensimmäisenä päivänä GWU:ssa pyöriessäni minulle tuli kuitenkin myös sellainen olo, että "tästä kaikesta voisi saada irti paljon enemmänkin". GWU:ssa jaettiin paljon linkkejä amerikkalaisten geek girl -blogien artikkeleihin. Minusta tuntui surulliselta, ettei vastaavia suomenkielisiä blogeja ollut juuri olemassa. Itse luen ehkä mieluummin hieman syväluotaavampia ja pitempiä blogiartikkeleja kuin usein aiheesta eksyviä ja melko raskaasti seurattavia forum-keskusteluja, joita GWU:ssa syntyi.

Tiesin kuitenkin alusta alkaen, etten halunnut perustaa suomalaista geek girl -blogia yksin. Ensinnäkin minun mielestäni yksi hyvän blogin kriteeri on, että uusia päivityksiä tulee ulos melko usein ja mahdollisimman säännöllisesti. Aiemman blogailukokemukseni perusteella tiesin, etten jaksaisi pitää esimerkiksi viikottaista blogaustahtia yksin yllä kovinkaan pitkään.

Toisakseen, koska suomenkielisiä naisnörttiblogeja ei viime marraskuussa ylipäätään ollut olemassa kovin monta, ajattelin, että olisi samantien hyvä perustaa mahdollisimman definitiivisesti kaikkia naisnörtteyden osa-alueita käsittelevä blogi. Tiesin, ettei oma asiantuntemukseni riittäisi sellaisen kirjoittamiseen. Vaikka olenkin aina identifioinut itseni nörtiksi, en ole koskaan wowittanut, larpannut, rakentanut omaa 3D-tulostintani tai juuri lukenut X-Men-sarjiksia. Tarvitsin siis GWU:laisten apua.

Idea Nörttitytöt-yhteisöblogin perustamisesta kiteytyi eräänä vähäunisena yönä, ja koska idea tuntui vielä aamulla aika hyvältä, postasin aiheesta GWU:n seinälle. Ajattelin ujosti, että jos mukaan saisi esimerkiksi viisikin kirjoittajaa, onnistuisimme melko varmasti julkaisemaan uuden postauksen viikottain homman käymättä kenellekään kohtuuttoman rankaksi. Koska GWU:ssa oli jo satoja jäseniä, pidin viiden blogaajan saamista kasaan melko mahdollisena tavoitteena.

Avasin Nörttitytöille oman sähköpostiosoitteen 17.11.2011. Jo samana päivänä halukkaiksi kirjoittajiksi oli ilmoittautunut 20 naista, jotka pursuilivat ideoita. Ensimmäisen viikon aikana mukaan ehti tarjoutua yli 40 kirjoittajaa. Blogiin tarjottujen aiheiden kirjo oli tajunnanräjäyttävä. Monet kirjoittajat halusivat koetella nörttistereotypioiden rajoja ja kirjoittaa "epätyypillisistä" nörttiharrastuksistaan kuten nukkekodeista, My Little Ponyistä, kamppailulajeista, heavy-musiikista ja piparkakkurakentamisesta. Mietin silmänräpäyksen verran, syövätkö tällaiset artikkelit naisnörttiblogin uskottavuutta. Olin kuitenkin jo julistanut, että blogin tehtävä on paitsi esitellä sitä, mitä naisnörtteys on, myös pohtia, mitä kaikkea se voisi olla.

Päätin luottaa kirjoittajien arvostelukykyyn ja antaa heidän itsensä kertoa, mikä juuri heidän tekemisistään tekee nörttiä. En ole katunut päätöstäni hetkeäkään. Toistaiseksi blogista ei myöskään ole uupunut nörttiyden "ydinalueelle" asettuvia juttuja. Olen häikäistynyt siitä, kuinka tasokkaita tekstejä Nörttityttöihin on koko ajan kirjoitettu.

Nörttitytöt lähti blogiprojektina myös sikäli vauhdikkaasti liikkeille, että sadat (no, itse asiassa ensimmäisen tekstin kohdalla tuhannet) lukijat löysivät sen heti. Tavallaan Nörttityttöjen yleisö oli jo valmiina olemassa; postauksia tarvitsi vain mainostaa GWU:ssa ja niillä oli heti lukijoita. Lisäksi kukin kirjoittaja toi blogin lukijoiksi omat kaverinsa.


Blogista yhteisöksi

Anna-Maija Laine ymmärsi, että Nörttitytöt
tarvitsevat Facebook-ryhmän. Kiitos, Maija!
Nörttityttöjen oman Facebook-ryhmän perustamista ehdotti Anna-Maija Laine. Täytyy myöntää, että aluksi en täysin ymmärtänyt, mihin sitä tarvittaisiin. Olin ajatellut hoitaa yhteydet kirjoittajiin sähköpostitse ja sillä selvä. Yleisen naisnörtteysjutustelun ajattelin tapahtuvan jatkossakin GWU:ssa. Kehoitin Anna-Maijaa kuitenkin perustamaan Nörttitytöjen kirjoittajille omankin ryhmän - ajattelin, että eipä siitä haittaakaan ole.

Onneksi Anna-Maija piti ideastaan kiinni, sillä Facebook-ryhmä muodostui nopeasti Nörttityttöjen toiminnan kannalta ensiarvoisen tärkeäksi. Ensinnäkin kirjoittamaan haluavia oli niin paljon, että pelkästään julkaisulistan ylläpitäminen alkoi käydä minulle varsin työlääksi. Tajusin lopulta, että vuorolistan voi siirtää Facebookiin, jolloin kirjoittajat voivat itse varata listalta vuoronsa, eikä minun tarvitse olla itse koko ajan päivittelemässä listaa. Toisakseen kirjoittajista muodostui Facebookissa saman tien yhteisö voimakkaammin kuin olisin ikinä voinut arvata. Kirjoittajat kommentoivat toistensa juttuideoita, suunnittelivat blogauksia yhdessä ja alkoivat tutustua toisiinsa.

Ilman Nina Niskasta Nörttitytöt olisi kaatunut
heti alkuunsa omaan suurudenhulluuteensa.
Kiitos Nina!
Nörttityttöihin halusi kirjoittaa niin moni, että jouduin melko vastentahtoisesti nostamaan blogin päivitystahtia ensin kahteen ja sitten jo kolmeen kertaan viikossa. Sinäänsä on tietysti sitä siistimpää, mitä useammin blogi päivittyy, mutta minua alkoi jo hirvittää, mihin olin taas tullut ryhtyneeksi. Olin luvannut oikolukea jokaisen Nörttitytöissä julkaistavan blogauksen, ja kolmen kerran viikossa julkaisutahdilla se, ja blogin aikataulutuksen valvominen, alkoi jo käydä päivätyöstä.

Onneksi sain heti alkuvaiheessa rinnalleni toisen päätoimittajan ja yhteisömanagerin, Nina Niskasen. Ilman Ninaa en mitenkään olisi pystynyt pyörittämään Nörttityttöjä. Vaikka minä keksin alkuperäisen idean Nörttityttöjen perustamisesta, voi hyvällä syyllä sanoa, että Nörttitytöt on ihan yhtä paljon Ninan kuin minunkin perustamani blogi.

Facebook-ryhmän (tai ryhmien, sillä pian niitä tarvittiin jo useita: yksi vapaalle keskustelulle, yksi faneille, yksi blogin asioiden hoidolle ja muutama paikallistoiminnalle) ansiosta Nörttitytöt on vuoden aikana muodostunut huomattavasti blogia isompi ilmiö. Nörttityttöjen paikallistoimintaa eli live-tapaamisia ehdottivat alun perin blogin lukijat. Vauhdikkaimmin live-toiminta on lähtenyt liikkeille Helsingissä, jossa kuukausittaiset tapaamiset ovat jo muodostuneet perinteeksi, ja omat ryhmät on perustettu myös Turkuun ja Tampereelle. Tutustuttuaan live-tapaamisten kautta Nörttityttöjen kirjoittajat ovat innostuneet tekemään yhä enemmän yhteisiä projekteja, joista hyvänä esimerkkinä voisi mainita tämän jouluisen yhteistyön Helsingin Tyttöjen talon kanssa (siitä lisää tietoa blogissa pian).

Mia Meri on alusta asti ollut aktiivinen nörttityttö
- nyt myös virallisesti päätoimittaja. Valtava kiitos
Mialle ihan kaikesta.
Uusia tuulia

Vuoden kuluessa Nörttitytöt on lunastanut sen tavoitteen, jonka blogille alunperin asetin; se on esitellyt monipuolisesti suomalaista naisnörttikulttuuria. Kartoittamattomia alueita on varmasti edelleen, mutta onneksi nörttityttöjen päät pursuavat uusia ideoita, joita jaetaan Facebook-ryhmässä päivättäin sellaisella rytmillä, etten enää itse tahdo pysyä keskusteluissa mukana.


Nörttityttöjen kirjoitusjonot ovat lyhentyneet siinä määrin, että olemme päättäneet siirtyä julkaisemaan uusia postauksia taas "vain" kaksi kertaa viikossa. Samalla päätoimitusvastuuta on jaettu entisestään niin, että päätoimittaja/yhteisömanagerien tiimissä ovat nykyisin mukana myös Mia Meri ja Anna-Maija Laine. Heidän lisäkseen erittäin aktiivisia Nörttityttöjen toiminnassa ovat myös monet muut - niin monet, etten edes yritä listata tässä koko porukkaa. Kiitos teille kaikille. Ilman teitä Nörttitytöt ei olisi Nörttitytöt.

Siinä, missä muut ovat ottaneet vuoden kuluessa Nörttityttöjen toiminnassa yhä aktiivisempaa roolia, itse olen vähitellen liukunut enemmän ja enemmän taka-alalle. Oma elämäntilanteeni on muuttunut vuoden kuluessa rajusti; olen muuttanut kahdesti, aloittanut uuden työn ja avioitunut. Siinä, missä vuosi sitten roikuin kaiket päivät Facebookissa, nykyisin en tahdo ehtiä sinne.

Onneksi Nörttitytöt ei ole yhden tytön projekti, eikä tarvitse minua jatkaakseen elämäänsä. Olen miettinyt, että uuden Nörttitytöt vuoden kunniaksi voisin luopua päätoimittajuudesta kokonaan ja siirtyä pelkästään kirjoittelemaan Nörttityttöihin silloin tällöin.

On ihanaa nähdä, mitä kaikkea Nörttitytöistä vielä tuleekaan! Uskon, että tämä on vasta alkua.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Leopardigekot lemmikkeinä


Kaikki kuvat ovat joko minun tai mieheni ottamia.

Minä olen aina ollut eläinrakas ihminen. Lapsuus meni hyvin pitkälle siinä, että toivoin vanhempien hankkivan meille koiran. Koiraa emme siskon kanssa saaneet, hiiriä meillä oli jossain vaiheessa. Haave omasta karvaisesta, söpöstä ja pörröisestä lemmikistä alkoi kaatua vähitellen siinä vaiheessa kun minulla todettiin allergia. Kissoille olen ollut allerginen niin kauan kuin muistan, koira-allergia todettiin kun olin 11-vuotias ja teini-iässä huomasin, etten voi koskaan omistaa jyrsijöitäkään.

Minä olen Ötökkä
Muistan olleeni 14-vuotias kun ensimmäisen kerran haaveilin matelijasta lemmikkinä, menetin sydämeni etenkin leopardigekoille. Vanhemmat eivät suostuneet liskon hankintaan. Kuulemma tylsä lemmikki, joka ei tee mitään ja jonka kanssa ei voi tehdä mitään. Kotoa muutettuani aloin suunnitella oikein kunnolla leopardigekon hankkimista. Minulla oli tuolloin tuttava, joka omisti liskoja. Häneltä sain paljon apua, vinkkejä ja tietoa siitä, mitä kannattaa ottaa huomioon kun hankkii liskon. Vuonna 2006 minun kanssani samaan talouteen muutti pieni liskovauva, jonka nimesin osuvasti Neiti Ötökäksi. Ötökkä on hankittu turkulaiselta kasvattajalta Niina Hallikaiselta.

Kaikkien lemmikkien hankkiminen maksaa enemmän tai vähemmän. Tarvikkeet pitää hankkia ja niiden on oltava valmiit, kun eläin saapuu uuteen kotiin, sama on myös matelijoiden suhteen. Kallein investointi on ollut Ötökän terraario, jonka ostin kokonaan uutena. Ötökästä taisin maksaa 70 euroa, mikä on edullinen hinta. Ötökkä ei ole perinteistä värimuotoa, ja se nostaa hintaa jonkin verran. Eläinkaupasta hankittuna jopa normaalivärityksellä oleva leopardigekko saattaa maksaa reilusti päälle 100 euroa eikä liskon taustoista ja terveydestä voi aina saada varmuutta.

Ja minä Ilmatar
Ötökkä on sukupuoleltaan naaras, joten haaveilin myös urosliskosta, jotta voisin itsekin jossain vaiheessa ryhtyä kasvattajaksi. Urosliskoa en ole vielä tähänkään päivään mennessä hankkinut, mutta vuonna 2008 adoptoin ystävältäni toisen naarasliskon, Ilmattaren. Samoihin aikoihin tuttavapiirissäni oli vapautunut vanha akvaario, jonka sain Ilmattaren asutettavaksi. Olin kuluttanut Ötökkään pienen omaisuuden, joten oli ihan virkistävää, kun Ilmattaren sain hyvää kotia vastaan.


Hoito-ohjeet: Lyhyt oppimäärä

Voin suositella leopardigekkoa lemmikiksi, mikäli matelijat kiinnostavat. Gekko on todella helppohoitoinen ja nopea totuttaa ihmisten käsittelyyn. Useilla matelijaharrastajilla leopardigekko on se ensimmäinen lemmikki. Liskolla on kuitenkin omat erikoispiirteensä, jotka tulee ottaa huomioon.

Leopardigekot ovat aika pieniä, pituutta täysi-ikäisellä liskolla on noin 20-25 senttimetriä. Tästä huolimatta kyseessä on pitkäikäinen eläin, johon on sitouduttava 15-20 vuodeksi. Lisko vaatii myös riittävästi liikkumatilaa, minimisuositus pinta-alalle on 40 cm * 60 cm. Liskoa ei siis voi laittaa mihin tahansa faunaboksiin ainakaan pitkäksi aikaa. Sekä Ötökän että Ilmattaren terraariot ovat tuosta reilusti isompia. Terraarion pohjamateriaaliksi kelpaa hake, hieno hiekka tai paperi. Lisko saattaa alkaa syömään hiekkaa, mikä voi pahimmillaan aiheuttaa suolitukoksen. Kokeilin kerran Ötökän terraariossa hiekkaa, mutta jouduin vaihtamaan sanomalehteen, sillä Ötökän ulosteen seassa oli hiekkaa.

Nahkaa luomassa
Terraariossa tulee olla myös riittävästi ahtaita piilopaikkoja, joissa liskot viihtyvät. Yhden piilon tulee olla wetbox, nimensä mukaan märkä laatikko. Vanha, pesty margariinirasia riittää aivan hyvin. Wetboxin pohjamateriaaliksi laitetaan esimerkiksi taloupaperia tai turvetta. Turpeen kanssa täytyy olla tarkkana, ettei materiaali sisällä lannoitteita. Turve saattaa myös laukaista liskossa kaivamisinnon päälle.

Lisko luo nahkansa wetboxissa. Kosteus pehmentää vanhaa nahkaa niin, että se irtoaa helposti. Nahan rippeitä on turha etsiä terraariosta, sillä lisko syö luodun nahan. Joskus tosin terraariosta saattaa löytyä pieniä, yksittäisiä palasia nahkaa. Liskolla voi olla jokin vaiva, jos se ei syö nahkaansa. Ötökkä on yhdesti jättänyt nahkansa syömättä. Tämä oli neljän kuukauden mittaisen kesäpaaston seurausta, joka hoitui sillä, kun sain liskon jälleen syömään.

Nahan luonnin yhteydessä liskon varpaisiin saattaa jäädä pieniä nahan rippeitä. Nämä rippeet on hyvä poistaa, vaikka lisko ei toimenpiteestä nauti. Mikäli rippeitä huomaa, liskoa tulee "liuottaa" muutaman tunnin ajan. Liuottaminen tapahtuu suljetussa laatikossa (muista kuitenkin happireiät), jossa on pohjamateriaalina märkää talouspaperia. Nahan rippeet rapsutetaan varovasti varpaista pois. Sormiin voi kastaa hieman öljyä (esimerkiksi oliiviöljy käy), jos rippeet eivät tunnu irtoavan. Jos rippeitä ei poista, ne saattavat aiheuttaa tulehduksen liskon varpaaseen ja johtaa kynsien irtoamiseen.

Leopardigekko on aavikolta kotoisin, joten lämpötiloja tulee tarkkailla. Yleisenä lämpötilana riittää noin 25 astetta, mutta lisko tarvitsee lämmittelypaikan. Lämpömatto tai lämpökivi nostavat lämmittelypaikan lämpötilan mukaviin 35-40 asteen lukemiin. Wetbox on hyvä sijoittaa terraarion lämpimään päähän. Usein wetbox on liskolle mukavin piilopaikka. Omien gekkojen osalla tuo lempipiilo kylläkin vaihtelee.

Ruokailuhetki
Leopardigekot ovat lihansyöjiä, mikä tekee ruokinnasta helppoa. Pääasialliseksi ruokavalioksi riittävät sirkat ja jauhomadot, joita saa useista lemmikkieläinliikkeistä ja alan nettikaupoista. Ruokaeläimiä voi myös kasvattaa itse. Kesällä liskolle voi antaa ruoaksi kaikkea mikä pihalta löytyy, kunhan kyseessä ei ole liskolle vaarallinen ruokaeläin, kuten ampiaiset. Kuoriaisten kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä lisko ei välttämättä sulata kuorta. Sulamaton aines saattaa aiheuttaa myös suolitukoksen. Hämähäkit, perhoset ja kirsisääsket ovat sen sijaan herkkua. Lemmikkieläinliikkeistä saa myös vahakoisan toukkia, jotka ovat suurta herkkua liskoille. Toukat tosin saattavat syödä itsensä ulos rasiasta, jossa niitä säilyttää.

Ruoan lisäksi lisko tarvitsee vitamiini- ja kalkkilisän. Vitamiiniksi kelpaa eläinkaupoissa myytävä Nutrobal. Vitamiinijauhetta voi laittaa erilliseen kuppiin terraarioon, mutta ruokaeläimet olisi hyvä pyörittää jauheessa. Kalkkijauhetta tulee myös laittaa erilliseen, matalaan kuppiin, josta lisko nuolee kalkkia. Kalkkijauheeksi käy apteekeissa myytävä liitujauhe. Vesikuppi tulee myös muistaa. Veden ja wetboxin lisäksi lisko ei muuta kosteutta terraarioon kaipaa.

Ilmatar juomassa
Leopardigekko niin sanottu sisäsiisti  laji. Gekko ulostaa pääasiassa aina samaan paikkaan, joten siivoaminen on helppoa. Kun kyseinen paikka selviää, alueelle voi levittää esimerkiksi erillisen talouspaperin, joka sitten vaihdetaan terraarion siivouksen yhteydessä. Siivouksessa poistetaan ulosteet, pestään vesikuppi ja vaihdetaan wetboxin materiaali. Pieni siivous tehdään noin kerran viikossa. Täydellinen siivous tehdään pari kertaa vuodessa. Tällöin vaihdetaan pohjamateriaali sekä pestään terraariosta kaikki, mikä irtoaa. Suursiivouksen ajaksi lisko tulee laittaa suljettuun rasiaan, jonne voi laittaa revittyä talouspaperia pehmukkeeksi.

Leopardigekot paastoavat pari kertaa vuodessa. Talvella niille voi järjestää talvilevon, jonka aikana lisko ei syö mitään. Talvilepo järjestetään lyhentämällä valoisaa aikaa 12 tunnista 8 tai jopa 6 tuntiin vähitellen. Valon vähentämiseen menee noin kuukausi, jonka jälkeen valoja voi pitää lyhyellä ajalla päällä vielä toisen kuukauden. Tämän jälkeen valot sammutetaan kokonaan noin kahden kuukauden ajaksi. Valoa aletaan lisätä vähitellen talvilevon jälkeen. Toinen paasto on kevään ja kesän aikaan, jolloin lisko vähentää itse syömistä. Paasto kestää usein muutamasta viikosta pariin kuukauteen. Liskoa voi pakkosyöttää, jos sen ruohalu ei tunnu heräävän itsestään. Pakkosyöttäminen tapahtuu niin, että pieneen määrään hunajaa sekoitetaan vitamiinijauhetta, ruokaeläimiä voi murskata (niin karulta kuin se kuulostaakin) sekoituksen joukkoon. Sekoitusta otetaan joko pieneen ruiskuun tai muun kapean esineen päähän. Sekoitetta laitetaan pieninä tippoina liskon suulle, josta lisko voi sen nuolla. Pakkosyöttämisessä pitää varoa, ettei sekoitetta joudu liskon sieraimiin.

"Tylsä ja persoonaton lemmikki"


Useat tuntuvat ajattelevan, ettei lisko tai mikään muukaan matejia voi olla kiinnostava lemmikkinä. Totuus on kuitenkin toinen. Minun mielestäni liskojen toiminnan seuraaminen on äärimmäisen kiinnostavaa puuhaa. Nahan luonnin seuraaminen on suorastaan kiehtovaa; lisko kiertää wetboxia yrittäen saada vanhan nahan irti. Siinä on jotain oudolla tavalla hauskaa.

Liskot keksivät myös muita aktiviteettejä. Leopardigekko ei ole kiipeilevä laji, mutta lähes kaikki tapaamani yksilöt ovat yrittäneet päästä pakoon kiipeämällä lasia pitkin, heikoin tuloksin. Kesällä ja loppusyksystä Ötökkä oli keksinyt kaivaa terraarion pohjamateriaalia, ilmeisesti Kiinaan. Toinen kovasti yritti kaivaa terraarioon kuoppaa siinä kuitenkaan onnistumatta.



Vaikea uskoa, mutta myös liskoilla on omat luonteensa, ainakin minun liskoillani. Kun hain Ötökän kasvattajalta, sain valita kahdesta vaihtoehdosta. Toinen jökötti omassa boksissaan liikkumatta ja pelästyneenä. Toinen ravasi ympäri omaa boksiaan aivan kuten protestoiden päiväunien häirintää vastaan. Valitsin sen aktiivisemman yksilön. Ötökkä on edelleen utelias olento, joka monesti tulee terraarion seuraan ihmettelemään ulkopuolista maailmaa. Ilmatar puolestaan pysyttelee enemmän piilossa. Ötökkä hämmentyy usein suursiivouksesta ja tutkii terraariota pitkään ennen kuin tunnistaa alueen kodikseen. Ilmatar harvemmin hätkähtää edes terraarion sisustuksen muutoksista.

Leopardigekko on hyvä lemmikki oikeastaan kenelle tahansa. Useiden ystävieni mielestä gekko on aluksi eksoottisen tuntuinen kotieläin, vaikka kyseessä on aika tavallinen eläin. Etenkin herppiharrastajien keskuudessä leopardigekko on usein ensimmäinen ja tavallisin matelija, johtuen sen helppohoitoisuudesta. Laji tottuu käsittelyyn, mutta jos haluat eläimen, jota paijata ja rapsuttaa ja jonka kanssa voi peuhtata, leopardigekko ei ole sinua varten.


maanantai 19. marraskuuta 2012

007 Skyfall

Riikka Karhu

Sanon tämän kaikella kunnioituksella ja puhtaasti rakkaudella. Uskokaa tai älkää, tämän tarkoitus ei ole provosoida yhtään ketään: James Bond on maailman hurmaavin ja ihanin sovinisti. Myönnetään, hänella on charmia, joka puree naisiin ja, niin halutessaan, hän osaa kohdella naisia todella kunnioittavasti. Pääasiassa naiset ovat hänelle kuitenkin objekteja, ja hän osaa olla oikea sika. Tästäkin huolimatta minä pidän Bondista hahmona.

Olen katsonut Bond-elokuvia alakoululaisesta asti. Tuolloin Roger Moore oli mielestäni aivan paras Bond-näyttelijä ikinä, sillä pidin Mooren poikamaisesta huumorista. Moore oli vielä pitkälle aikuisikäänikin suosikki, kunnes näin Casino Royalen (2006). Daniel Craig toi Bondin hahmoon aivan uutta syvyyttä. Jotain sellaista, mitä itse Sean Connerykään ei saanut mukaan. Bond ei ollut enää pelkkä agentti, joka ajautui ihmeellisten esineiden kanssa aina vain uusiin seikkailuihin. Bondilla oli tausta, hänestä huokui lievää angstia, jonka hän peittää hyvin kylmien hermojensa taakse. Daniel Craigissa yhdistyvät kaikki hyvä, mitä muista Bond-näyttelijöistä vain voi saada irti. Mikä parasta: Daniel Craigin Bondin ei tarvitse piiloutua kaikkien hienojen vempainten taakse. Pierce Brosnanin Bond-elokuvien ongelmaksi muodostuivat nuo kaiken maailman vimpaimet, jotka veivät ainakin minulta huomion tarinasta.

Odotin varmasti monen tapaan monta vuotta innolla uutta Bond-elokuvaa, joka tosin viivästyi useaan otteeseen tuotantoyhtiön taloudellisten ongelmien takia. Tuntuu, kuin Quantum Of Solacesta (2008) olisi jo ikuisuus. Nyt viimein Skyfall sai ensi-iltansa. Ei voi sanoa sen olleen mikään yllätys, kun Skyfall nousi menestykseksi.

Skyfallin lähtöasetelma on kiinnostava: Bond ammutaan, kun hän yrittää saada takaisin MI6:lta varastetun listan, jolta löytyvät kaikki järjestön peitetehtävissä työskentelevät agentit. (Mainitaan tähän väliin, että mieleni teki noiden ensimmäisten viiden minuutin jälkeen todeta teatterissa kovaan ääneen, että "No, sepä oli lyhyt elokuva.") Bond saa mahdollisuuden aloittaa elämänsä alusta, mutta palaa takaisin vanhaan elämäänsä nähtyään uutisissa, kuinka MI6:n rakennukseen oli tehty pommi-isku. Bondin tehtäväksi tuleekin pitää M (Judi Dench) turvassa parhaansa mukaan.

Judi Dench on ihana M. Virkistävää nähdä ikääntynyt näyttelijä, joka ei ole kiristänyt kasvojaan luonnottomiksi. Javier Bardem puolestaan on hyytävä ja limainen elokuvan pahiksena, hakkerointiin erikoistuneena Silvana.

Q (Ben Whishaw) ja James Bond (Daniel Craig)
Hakkerointi näyttelee myös yhtä elokuvan päärooleista. Tämä aspekti tuo Bondit lähemmäksi todellista maailmaa. Kuten Q (Ben Whishaw) sanoo Bondille, he eivät enää keskity räjähtäviin mustekyniin. Sotaa ei käydä enää pelkästään asein, sillä huono tietoturva saattaa koitua suuremmaksi uhaksi yhteiskunnalle. Parhaiten suojatuillekin palvelimille voidaan murtautua, jos vain aikaa ja osaamista löytyy. Viime aikoina on tullut esiin turhan monta tosielämän tapausta, jossa erilaisten foorumien salasanat on vuodettu nettiin. Useiden suomalaisten yritysten tietoturvat eivät välttämättä ole niin hyvällä tolalla kuin voisivat. Auringon voimalla toimiva lasersäde ei välttämättä ole niin realistinen uhka kuin kattava tietomurto.

Mielestäni Casino Royale on edelleen ehkä paras Bond-elokuva, joka on tehty. Skyfall kuitenkin lukeutuu parhaiden joukkoon. Se on viihdyttävä ja pitää mukana otteestaan ja kertoo enemmän Bondista hahmona, kuin muut elokuvat yhteensä. Sitä en kyllä ymmärrä, miten en heti keksinyt lopussa paljastettua pientä yksityiskohtaa. Se oli niin ilmiselvä, se olisi pitänyt älytä heti!

007 Skyfall antaistee neljä nörttityttöä.
Nörttitytöt haluavat myös onnistella 50-vuotiasta James Bondia!

perjantai 16. marraskuuta 2012

Pelimaailma on tehty pojille. Sen voi muuttaa.

Joonas Laakso
1. Maailmani ja pelit
Artikkelin kuvituksena on käytetty artikkelissa
mainittujen pelien kansikuvia.
Kaikkien kuvien lähde: Wikipedia.

Minulla meni pitkään ymmärtää, että omassa maailmassani olisi mitään vialla. Olen syntynyt ja kasvanut juuri siihen ryhmään, jota varten kaikki on tehty - keskiluokkainen, keskimittainen ja -painoinen, valkoinen, nuori ja mies. Totta kai pelien maailma on houkuttanut minua. Se on tehty minulle. Pojille.

Iän ja kokemuksen karttuessa aloin kuitenkin turhautua peleihin, koska niin paljon kuin niitä rakastinkin, ne eivät kasvaneet kanssani. Elokuvat, kirjallisuus ja jopa sarjakuvat menivät viuhuen ohi pelien pysähtyneestä meiningistä. Pelit alkoivat vaikuttaa lapsellisilta, niin paljon kuin niitä rakastinkin. Niitä oli vaikea puolustaa, kun ne jatkuvasti osoittivat keskenkasvuisuutensa. Muu media, taide ja viihde kommentoivat maailmaa, jossa elin. Ne olivat luonteva osa yhteiskuntaa. Mutta pelit ylpeilivät sillä, miten erillisiä ne olivat.

Yritin ymmärtää, mikä oli pielessä, mutta en saanut siitä kiinni ennen kuin vuosia myöhemmin, kun yritin ymmärtää, miksei alalla ole enempää naisia töissä.

2. Juntti peilissä

Ongelmakohtia on monia. Lähdin kirjoittamaan tätä siitä näkökulmasta, että naisten puute alalla on isoin yksittäinen ongelma, mutta ei se ole totta. Pahin on jääräpäinen kiinnittyminen junttiuteen. Pelit ovat tyhmiä ja suorastaan ylpeitä siitä. Ihannepeli on Michael Bayn Transformers: iso, äänekäs, tyhmä kuin saapas, kaupallisesti merkittävä, ajattelemattomuudessaan loukkaava… ja vain poikien tykkäämä.

Tästä seuraa monia ongelmia, jotka häiritsevät enemmän tai vähemmän riippuen omasta maailmankuvastasi: pöyristyttävä väkivallan ihailu, viehtymys tekniikkaan itsearvona, ihmissuhteiden täydellinen poissaolo, yksioikoinen poliittinen maailmankuva, naisten marginalisoiminen ja esineellistäminen, haluttomuus käsitellä mitään muita konflikteja kuin aseellisia. Useissa juonellisissakaan peleissä ei edes ole draamaa - hahmot eivät kehity mihinkään tai kiinnosta ketään. Hyvä TV-mainos pitää sisällään enemmän tunnetta kuin moni tuntien pituinen peli.

Olisiko tässä yhteensä tarpeeksi syitä siihen, mikseivät pelit houkuttele naisia alalle? Sitä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska ystävistäni hyvin suuri osa on naisia ja melkein kaikki heistä pelaavat ja pitkälti ihan samoja pelejä kuin miehetkin.

3. Miksi se on näin?

Mistä tämä pelien henkinen alennustila sitten johtuu? Pelien tekeminen on omalaatuinen sekoitus teknistä suorittamista ja luovaa työtä. Ihmisiä ja ongelmia on niin paljon, että pelillä pitää olla poikkeuksellisen voimakas luova johtaja, jotta lopputuloksesta välittyisi mitään muuta kuin kompromissien kompromisseja. Pelien tekeminen on kallista ja siksi riskejä halutaan välttää. Kun pelin tekeminen on päivästä päivään toinen toistaan vaikeampien ongelmien ratkaisemista ja mahdottomalta tuntuvia teknisiä haasteita, kysyy melkoista luonteen lujuutta keskittyä mihinkään muuhun kuin helppoihin ratkaisuihin, silloin kun sellaisia on tarjolla. Ja kyllähän siihen alimpaan rimaan yltää aina.

En siis usko, että pelien tyhmyys ja ajattelemattomuus johtuisi siitä, että niitä tekee joukko nuoria miehiä, jotka eivät mistään paremmasta osaisi edes uneksia. Päinvastoin, pelejä tehdään ainoastaan sisäisellä palolla, josta pystyisi ammentamaan vaikka mitä. Pelien tekemisen todellisuus ja arki on vain sellainen, että rajoja on vaikea ylittää. Se, että tekijät ovat nuoria miehiä, pahentaa ongelmaa, muttei aiheuta sitä.

Olen miettinyt paljon, miten omiin peleihini saisi enemmän syvyyttä tai edes vältettyä ne pahimmat helpot ratkaisut, joilla teemme itsestämme osan ongelmaa. Pieleen mennään kun päätökset tehdään sen mukaan, mitä kuvitellaan mahdollisimman laajan yleisön haluavan. Loppujen lopuksi yleisö haluaa vain tuntea jotain. Sen pitää löytyä sisältä. Jos teet peliä, josta olet ylpeä ja johon olet laittanut jotain itsestäsi, ollaan jo oikealla tiellä. Ei pidä katua mitään.

4. Vuorovaikutus yleisön kanssa


Tekijät eivät ole vastuussa kaikista ongelmista. Suuri osa palapeliä on itseasiassa yleisö.

Markkinointi ja yleisö vaativat tiettyä, totuttua tapaa esittää asioita. On asioita, joista ei ole sopivaa puhua. Kukaan ei halua kyseenalaistaa tai miettiä vaihtoehtoja - ei yleisö, media, eikä varsinkaan markkinointikoneisto, mutta hyvin harva pelien kehittäjäkään tekee sitä lounaskeskusteluita syvällisemmin. Uskotaan, ettei kukaan halua dialogia pelien syvemmästä sisällöstä ja siten kukaan ei aloita keskustelua.

Toimittajat, blogaajat ja yleisö voivat vaikuttaa hyvin paljon siihen, miten pelejä käsitellään ja sitä kautta myös tehdään. Ihan jokaisen fanin pitäisi vaatia enemmän, eikä tyytyä taskulämpimään. Jos joku tekee jotain, mistä pidätte, kertokaa se. Palautetta tulee yllättävän vähän tekijöille asti - poislukien poikien kiukuttelu, jos jokin ei miellytä. Jokainen kehittäjä elää päiviä yhdellä yleisöstä tulleella kehulla.

On näkökulmia, joista käsin pelejä ei ole lähestytty vielä ollenkaan. Pelejä ei ole tehty vanhoille tai köyhille. On paljon kipeitä aiheita, joita käsitteleviä pelejä ei tulla näkemään kauppojen hyllyillä vielä vuosiin, vaikka se on OK muille taidemuodoille. Kun Heavy Rainissa vaihdettiin vauvalle vaippaa, tarinoiden mukaan moni lopetti pelaamisen siihen, vaikka se muuten oli tyylipuhdas trilleri.

Meillä ei vielä ole Hurt Lockereita tai Oscareita kahmivaa puheenvuoroa vähemmistöjen puolesta Transformersin ohessa. Tässä mielessä pelit ovat vielä kaukana edes Hollywoodin monimuotoisuudesta.

5. Naiset

Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, pelialalla on tosiaan hyvin vähän naisia. Meillä ei ole töissä yhtään, enkä tunne kotimaisesta skenestä kuin kolme. Maailmalla tilanne alkaa näyttää jo hieman paremmalta ja Suomi hiihtää perässä paitsi siksi, että olemme niin teknisiä, niin myös siksi, että kotimainen pelimaailma on vielä niin pieni ja suljettu yhteisö. Se aukeaa hitaasti.

En kuitenkaan usko, että terveellä sukupuoli-tasapainollakaan ratkaistaisiin näitä isoja ongelmia. Se auttaisi varmasti siihen, että peleissä näkyisi nykyistä vähemmän naurettavan yksiulotteisia naiskuvia ja olisi vähemmän suoranaista eksploitaatiota. Mutta se ei vielä sinällään auta siihen, että kaikki muutkin kuin naishahmot ovat onnettomia karikatyyrejä, eikä millään peleissä ole väliä aikuisen ihmisen elämässä. Tuntuu, että naisten puutetta alalla käytetään tekosyynä henkiselle laiskuudelle.

6. Hall of fame

Pelejä, joita ei ole tehty vain pojille: Heavy Rain, Rez, Final Fantasyt, LittleBigPlanetit, Rock Bandit, Professor Laytonit. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat erityisen hyviä kaikkien alan ongelmien ratkomisessa tai immuuneja videopelien kasvukivuille, mutta niiden alin yhteinen nimittäjä ei ole 15-vuotias poika, jolla ei ole tyttöjä kavereina.

Koska viimeksi jäit miettimään pelin sanomaa suhteessa omaan elämääsi? Minulle kävi niin eilen, kun pelasin The Walking Deadin kolmannen episodin. Vaikka se on “zombie-peli”, se ei pelkää käsitellä pelaajaa tuntevana ihmisenä. Itseasiassa pelin koko sisältö on matka omiin tunteisiin. Vastaavaa on tehnyt hyvin miehinen gangsteriräiskintä Kane & Lynch ja kuulemma varsin macho erikoisjoukkoräiskintä Spec Ops: The Line. Pelit voivat siis pysyä tutuissa, helposti myytävissä ympyröissään ja silti kohdella yleisöään arvokkaasti. Pitää vaan uskaltaa jättää pikkupoikien pelit sikseen.

*****
Kirjoittaja tekee videopelejä työkseen ja huvikseen.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Confessions of a Skyrim Addict, or: Looking for love in several wrong places


Zamiilat, the leading lady of this story.
(All images are screencaptures from the game.)


"Wait here." "Ok, be careful now." I looked at him, nodded, and turned my back to him. I had spent close to four hundred hours in this world, had advanced to level 54 and was basically invincible - with my armour on, that is. Now I had left all my armour and weapons with a stranger and was going to leave the safety of the city behind me with nothing on but my party clothes. I was afraid. I felt naked.

I remember the time I first met Erik. He was just a young farmer at Rorikstead who dreamed of becoming an adventurer with no real assets to back up his big dream. I felt pity for him and bought him his very first armour. The next time we saw he was sitting in his home town pub begging me to take him along. I must admit, I didn't think he'd make it, but at least I might be able to take care of him since he was adamant at leaving his town whether I took him along or not. Besides, he was not bad looking and had a pleasant voice and that's important. You can always cover up the ugly parts under a layer of armour, but an annoying voice - you just can't escape it.

Erik the Slayer from Rorikstead.
Soon I grew accustomed to him and I noticed I enjoyed adventuring a lot more when he tagged along. He was great company, never complaining about the distance we traveled. Only when he entered caves he sometimes voiced out his worry for our safety, but with him by my side I knew nothing could harm me underground and together we ventured deeper within.

After some time adventuring together, I felt something more than just friendship for him. I put on my amulet of Mara, a sign that I was looking for marriage, but he just stared at me and stuck to his normal lines of friendship. He acted like he didn't even see it. But I didn't give in. I kept on wearing it, hoping he was just gathering his courage to ask me the words I so longed to hear. But nothing. I felt disappointed and puzzled. Had I done something wrong?

Not that much later I got involved with the Thieves Guild. The guys seemed shady at first, but quite soon I found my stomach tingling every time my contact person Brynjolf came to talk to me. I have always had a weak spot for bad guys and this shady guy in his black leather straps outfit, long auburn hair, and the square jaw of a true nord was definitely to my liking. Soon, though, he asked me to move towards the usual newcomers' routine and ask for missions from other guys at the guild. My stomach sunk, I didn't want to give him up. I don't know why, but I was almost daring myself as I put on my amulet of Mara defiantly and walked up to him - almost as if to show Erik I wasn't affected by his lack of interest towards me. I'd like to think he was at least a bit worried or maybe even jealous of me. Brynjolf looked at me and had a civilized yet quite neutral conversation with me and walked away. It started to look as if he was deliberately avoiding me. That bastard!

I walked out of the guild hall to sell some extra weapons to the blacksmith at Riften. We had already become sort of friends and he often waved me away telling me to come back as I was "quite welcome" there. I hadn't thought much of it. But this time, still deep in my thoughts of bitter rejection, I was almost struck speechless when the man, a human, started the usual conversations by pointing out my amulet of Mara I had forgot on. "Are you looking for a marriage?" he asked. "Yes?" I almost said it out loud until I understood what he meant! I had already been rejected twice with no explanation why, and now this man was giving me signals he was ready and willing to marry me. I had to think fast. I thought he was a very nice gentleman, but he was crudely built like all the smiths in Skyrim. Marrying him would mean cheap or maybe even free armour, but was it worth getting married to a person I had no feelings for? Erik was standing right behind me looking at me, all silent. He had rejected me. Brynjolf had just rejected me and started to avoid me. The blacksmith was waiting, looking straigth at me. I tried to think of a good answer, but the only things I could come up were "yes, I'll marry you" and "not a chance". I didn't want to hurt his feelings and I didn't want to be so blunt in rejecting him - God knows I knew how that felt. I decided to pretend I'd never heard his words, just walked away from the conversation pretending I was more surprised I had still that amulet of Mara on. "Oh silly me, I forgot that was on!" and put it in my pocket. He never mentioned it again, but I was still "a good friend" to him and "quite welcome" there so I think there were no hard feelings.

The legend of the Dragonborn.
Horny stewards and racist stereotypes

I must admit that the question of race did come up in my mind during this time. You see, I am a khajiit or a "cat" as some of the more racist soldiers like to point out. The racist stereotypes sit in hard in Tamriel - the land which Skyrim is a part of. Just because I'm a khajiit, many seem to think I'm automatically a "sneak thief". They are correct, of course, since I'm now the leader of the Thief's Guild, but I kept hearing that even before I had even joined the guild! But I did wonder if Erik and Brynjolf didn't want to marry me because of my race.

Then again, I'll rather have them think of me as a friend than have the reaction of some other people. You see, I'm also a Thane, a high and respected title given to those well accomplished people of Skyrim, in almost all the provinces of Skyrim. I do have a lot of money (and not all of it is stolen). With the title of Thane I have also received Housecarls, stewards, to take care of my belongings while I'm away from the many houses I own in almost all the capitals of Skyrim. And out of those Housecarls every singe one has sent some amorous vibes towards me. Since I don't even spend that much time in my homes I can't help but think they want to marry me only because I'm rich and a Thane rather than for me. I have started to avoid the housecarls all together and even when I sleep in my bed I keep Erik by my side.

Oh, one more slap to my face from Erik! You see, I have a double bed in all my houses and I do feel quite funny sleeping in it while Erik stays awake, standing in guard. I know he must be so tired and I thought, without any dubious scheming from my part, that he could just as well sleep in my bed. At first he seems so eager to comply, almost running towards that bed, but as soon as I even take one step towards the same bed - I promise, hands strictly to myself! - he turns back and takes his usual position far away from my bed. Ok, OK! So he finds even the thought of sleeping in the same bed with me, a CAT, too disgusting! Fine! Be that way! Stand there and stay awake while I SLEEP!

Zamiilat going after a dragon.
Skyrim: at the brink of a civil war, devastated by dragons

As I said, I'm Thane in the many provinces of Skyrim and I have taken the business of helping out people in wherever I go, trying to make Skyrim a safer place to live. But dark times are upon us. We are at the brink of a civil war between the occupying Imperials and the native Stormcloaks led by the famous Ulfrick himself. The problem is, even though I have tried to stay neutral I fear I have to make the choice sooner or later. Should I side with the Imperials or the Stormcloacks? Both sides have their own downside. I wish they could somehow make peace and side together against the Thalmor, high elves who have outlawed the worship of Talos, the dragon killer. And what's up with the dragons? Lately we have had dragon attacks all over Skyrim even though they were suppose to be extinct. Why have they returned and why has the Dragonborn, me, emerged right now? And to be honest, I don't even remember how I got to that carriage in the first place with the captured Ulfrick. I'm starting to wonder if I'm even a real person or maybe something Ulfrick just conjured up.

Thalmor, ready to attack, when I discovered they had murdered their prisoner.
"For what is crazier than a cat on skooma?"

Having spent so many hours in Skyrim I have started to notice the lines between the real world and the game disappearing. Not that I would mistake this real world with the video game or somehow lose myself in the game, but I notice that when characters in Skyrim talk to me I have to answer them in the real world. "It's a fine day with you around." "God day to you, too, lovely." "_Do_ come back." "Freak," I murmur under my breath. Belathor of Whiterun is always trying to be so suave. Nasty little man. And I also have that special bond with Erik. Sometimes he gets lost and I go on searching him, calling his name, and cursing that man out loud. Why does he always have to get lost! He can't jump. He doesn't understand the concept of sneaking and sniping enemies from the safety of shadows. He's so hotheaded. Once the battle begins he just has to go running there waving his dragonbone club - I made that for him. <3 That man has no brains sometimes! That's when I have to start shooting the bad guys before they get to him. Even with his dragonbone armour he's no match for a large group of bandits. Or maybe he is, but I can't bear to think something bad would happen to him. I'm responsible for his safety. Sometimes, when I know I'm going to attack a fortress full of people, I leave him a bit further away and tell him to wait for me. He looks at me and I can see the hurt in his eyes that I do not allow him to join me in the battle, but I know it's for the best.

Shrine of Talos.
The biggest flaw in the game

Even though I love Skyrim, this place still has its weird failings, like the economics. In the beginning I was, of course, really poor and had a hard time getting enough money to buy better armour. But quite soon, I learned to make better armour and potions myself than what I can get from anywhere else so I don't really need that money for anything anymore. And once I learned to make armour, I could make more armour to sell and soon I learned to put small enchantments on them, which make them even more valuable. I just keep on getting money and quite soon I noticed the storekeepers don't even have enough money to buy all the stuff I bring to them, because the items are so ridiculously expensive. I think it was in Morrowind where you had to keep repairing your armour and weapons or they'd break down for good, but in Skyrim once you make them they keep in perfect shape forever, which means once you buy an item it's yours forever.

Also the skill system has similar problems. In the beginning each and every skill perk you get is critical to your survival. And of course you have your eyes on that jewel of a perk you can get only if you have the required skill a full 100. But by the time you get that skill you don't really need the perk anymore. My first skill of hundred was sneaking (what can I say, I _am_ a coward) but I find most of the sneaking perks unnecessary with my high sneaking skill. The only 100 skill perk I need all the time is smithing, because then you can make dragonbone armour and weapons and you can't buy those from stores. But other than that I can't figure out what to do with the new top perks.

But thankfully those are not things that would ruin the game. It just means that once you are hooked you can put all your energy into exploring the world and finding all the stories hidden in there.

Just one strange bug from the game: Louis Letrush times five.

Loving the Skyrim

I have spent over 400 hours in Skyrim since January 2012 and have finished almost all of the quests - the game generates a never ending supply of smaller quests, and I have finished quite a load of those, too. During the stressed out spring semester in the university I used to practice "dragon killing therapy". I would spent the days reading and late in the evening I would reward myself with one hour play time during which I tried to clear out either one dungeon or kill at least one dragon before going to bed. Still after 400 hours the game keeps having its hold on me. There are still vast areas I haven't explored. I still keep finding new caves and small points of interest from places I thought I had explored thoroughly.

The reason I love Skyrim is that you can see the creators have put their heart into the game. The caves are not just caves. They have stories of their own. You might find a camp inside with a diary telling of an unfortunate adventurer, who just happened to pick the wrong cave and writes how he keeps hearing strange noices. Deeper in the cave you find his dead body having been imprisoned by the blind Falmer.

I think the best part of Skyrim is that it seems like a real world. I love the fact that I can climb on top of a mountain and far, far away I can see other mountains, cities beneath them and old ruins drawn against the evening sky. I can see deer graze on the fields below and see them hunted down by a wolf pack. I can be walking on a road and see a path marked with cairns. Do I want to follow the path or continue on the main road? I might meet bards on the road in search for new songs, or a mysterious khajiit called M'aiq the Liar. Or I can follow Thalmor guards, who have imprisoned a Stormcloak rebel and find the hidden Thalmor Headquarters. Skyrim is such a rich world it seems real. And the world changes. I once emptied a fortress taken over by bandits, and the next time I came by there were fewer bandits there, but the third time I passed it the place had been taken over by Stormcloaks.

Skyrim. In front: Dragon Bridge and the village.
Far back: Solitude, capital and the seat of the High King.

But now I hear Erik calling me. He has just got a letter from his dad in Rorikstead. They said they saw a dragon near the village invoke another dragon to life. Sorry, gotta run!

*****
Mia Meri does not recommend Skyrim for anyone, because it's too addictive and can cause an emotional hangover if consumed in excessive portions. But if you want to experience something similar, try spanking yourself while eating your favourite ice cream on a rollercoaster ride until you throw up, at the same time feeling sick and laughing uncontrollably at the vomit's funny trajectory.

perjantai 9. marraskuuta 2012

Disneyn Tähtien sota

- pimeä uhka vai sittenkin mahdollisuus?
Anitta Kiviranta

Moni scifisti räpytteli silmiään lukiessaan ensikertaa viime viikolla Internetissä kulovalkean tavoin levinneen uutisen, jonka mukaan Disney on ostanut Lucasfilmsin ja luvannut julkaista uuden Tähtien sota -elokuvan jo vuonna 2015. Itsekin epäilin hetken uutisankkaa, mutta totta se nyt vain näyttää olevan. Sisäistettyäni sen mahdottomana pidetyn tosi asian, että Tähtien sota -saaga jatkuu uudella täyspitkällä leffaosalla, jaan nyt kaikkien maailman muiden Tähtien sota -nörttien kanssa yhteisen hämmennyksen; pitäisikö nyt hihkua riemusta vai ripotella päällensä tuhkaa?

Tähtien sodan isä George Lucas on aiemmin tullut tunnetuksi suorastaan kontrollifriikkimäisyydestä vahtiessaan, että Tähtien sodan monipuolinen maailma ja valtava henkilöhahmokaarti esitetään oikein muun muassa Tähtien sota -elokuvien valtavassa oheismateriaalimeressä. George Lucas on luonut käsittämättömän omaisuuden nimenomaan elokuviensa oheistuotteilla. Juuri oheistuotemarkkinat ovat tietysti myös perimmäinen syy siihen, että Disney on hankkinyt Lucasfilmsin omistukseensa huikealla 4,05 miljardilla dollarilla. Monet Tähtien sota -fanit pelkäävätkin, että uusi elokuva on Disneylle puhtaasti rahastuskeino, eikä elokuvan sisältöön olla valmiita panostamaan riittävästi.


George Lucas lähtee eläkkeelle
- tällä kertaa ihan oikeasti.
Lucas ansaitulle eläkkeelle

Vaikka Lucaskin on aina ollut markkinamiehiä, fanit ovat luottaneet siihen, että hän tekee Tähtien sota -elokuvat sydämellä ja huolehtii siitä, että myös oheistuotteina syntyneet, niin sanottuun "Tähtien sodan laajennettuun universumiin" sijoittuvat,  Tähtien sota -kirjat, -pelit, -sarjakuvat ja niin edes päin kunnioittavat Tähtien sota -elokuvien henkeä. Joissakin fanien keskusteluissa Tähtien sotaa koskevista oikeuksistaan luopuva Lucas onkin nyt leimattu "petturiksi," ikään kuin hän olisi viimeinen jedi, jonka tehtävä on ikiaikaisesti vartioida Tähtien sota -kaanonia.

George Lucas ilmoitti kuitenkin jo viime toukokuussa jäättäytyvänsä eläkkeelle Lucasfilmsistä. Eläkkeellejäämisilmoitus sivuutettiin mediassa melko vähällä huomiolla, sillä Lucas on höpissyt eläkkeelle jäämisestä viime vuosina useaan otteeseen kykenemättä aiemmin kuitenkaan täysin irtautumaan Lucasfilmsin toiminnasta. Lucas on kertonut haluavansa ohjata eläkevuosinaan harrastemielessä kokeellisia elokuvia vailla stessiä niiden kaupallisesta menestyksestä. Jokainen luovalla alalla työskentelevä ihminen varmasti tunnistaa tämän haaveen. George-setä on tehnyt pitkän uran viihde-elokuvien parissa, suokaamme hänelle vapaus toteuttaa täysillä taiteellisia ambitioitaan elämänsä iltaruskon ajan.


Kohti uusia tähtiseikkailuja

Lucasfilmsin fuusioituminen Disneyyn on luonnollisesti selitettävissä puhtaasti kaupallisten intressien valossa. Hyvänsuovasti voisi kuitenkin ajatelle, että on George Lucasilta tavallaan suorastaan jaloa "testamentata" Tähtien sodan maailma eteenpäin uusille tekijöille nyt, kun hän itse ei enää halua jatkaa tarinan kertomista. Tähtien sota on kasvanut valtavaksi ilmiöksi ja inspiroinut lukemattomia ihmisiä. Olisi sääli, jos George Lucas veisi Tähtien sodan eläkkeelle ja (aikanaan) hautaan mukanaan.

Falumpaset on yksi kymmenistä Tähtien sotien
fiktiivisistä elikoista.
Tähtien sodan kuusi episodia purkittavat eeppisen scifioopperan kahden sukupolven sodasta ja hyvän ja pahan valtataistelusta sikäli definitiivisesti, että seitsemättä jatko-osaa tälle samalle tarinakokonaisuudelle on kieltämättä aika vaikea kuvitella. Samaan aikaan Tähtien sodan maailman vetovoima on kuitenkin aina perustunut nimenomaan tarinan maailman uskomattomaan diversiteettiin. Kun samaan maailmaan mahtuu olioita ewokeista twi'lekeihin, jokseenkin mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Itse lumouduin pienenä nörttityttönä juuri Tähtien sota -elokuvissa vilisevien humanoidirotujen ja erilaisten otusten kirjosta sekä kaikista niistä ihmeellisistä maailmoista, joissa Tähtien sota -saagassa piipahdellaan. Sepittelin päässäni Tähtien sota -fanifiktioita jo kauan ennen kuin olin koko termiä kuullutkaan.

Pieni sisäinen nörttityttö minussa toivoisinkin, että seitsemännen Tähtien sodan käsikirjoittajat veisivät tarinan mahdollisimman kauas sinäänsä jo loppuun käsitellyn tupla-trilogian tapahtumista ja sijoittaisivat uuden seikkailun jollekin Tähtien sodan laajennetun universumin toistaiseksi kartoittamattomammalle laidalle ja ajanjaksolle. Sillä tavoin katsojat voisivat päästä jälleen uuteen Tähtien sota -seikkailuun, mutta olemassa olevan saagan sisäiseen logiikkaan ei tarvitsisi sekaantua.

Hiekkaiselta planeetaltaan huimaan avaruusseikkailuun
repäistävän pikku robotin tarinaa on syystä verrattu
erään hiekkaiselta  planeetaltaan huimaan avaruus-
seikkailuun kiskaistavan nuoren pojan tarinaan.
Spekuloitaessa Tähtien sodan tulevaisuutta Disneyn käsissä, kannattaa myös muistaa, että Disney osti aikoinaan juuri Lucasfilmsistä irtautuneen Pixarin jo vuonna 2006. Tämän jälkeen Disney Pixar on tuottanut muun muassa elokuvat Ratatouille, WALL-E, Up, Toy Story 3 ja Brave. Mikäli uuden Tähtien sota -elokuvan käsikirjoituksellinen taso vastaa mitä tahansa näistä elokuvista tai edes niin ikään Disneyn tuottaman Pirates of the Carribean -sarjan alkuperäistä trilogiaa, Tähtien sota -faneilla ei ole hätäpäivää.

Ja ollaanpa nyt rehellisiä; kuka nörtti ei haluaisi nähdä C-3PO:a ja R2-D2:ta valkokankaalla vielä kerran? Kun asiaa hetkenkin ajattelee, robokaksikkohan sopii Disney Pixar -universumiin kuin nenä naamaan. Vai kuka muka voi vastustaa tätä näkyä?

Kaikki kuvat Wikipediasta.

Kirjoittaja leikki pienenä metsässä ewokkia, meikkasi teininä huulensa ainakin vuoden Amidala-tyyliin
ja äänestäsi milloin tahansa presidentiksi ennemmin Jar-Jar Binksiä kuin Aku Ankkaa.


EDIT 9.11.2012 klo 12.06 

Oli ihan pakko tulla lisäämään tämän jutun loppuun nörttityttöystäväni Maria Blomqvistin Facebook-wallin kautta tänään löytämäni YouTube-video, koska se oli ainakin minun aamuni pelastus. Prinsessa Leia on nyt Disney-prinsessa! (Niin on tarkasti ottaen tietysti Amidalakin - taitaapa olla ensimmäinen kerta, kun Disney-universumissa on kaksi sukupolvea samaa kuninkaallista sukua olevaa prinsessaa edustettuna.) Mahtava biisi muuten. Jos Disney tekee uusia Star Wars -animaatioita vaadin, että niissä on laulua! Paljon laulua.



maanantai 5. marraskuuta 2012

Nörttityttö -webcast: NaNoWriMo osa 1 & 2


Anna-Maija Laine

Kirjoittaessani tätä, on marraskuun ensimmäinen päivä. Kello on kohta viisi iltapäivällä, mikä tarkoittaa sitä, että NaNoWriMo on ollut käynnissä miltei 17 tuntia. Olen tänä aikana lähinnä nukkunut ja tehnyt töitä, mutta kirjoitusurakka on vasta alussa. Olen kirjoittanut ruokatunnilla hurjat 85 sanaa, joten matkaa asetettuun tavoitteeseen on vielä todella paljon.

National Novel Writing Month on kuukauden mittainen, tätä nykyä kansainvälinen kirjoitustempaus. Osaanottajien on määrä kirjoittaa 50 000 sanaa proosaa synkeän marraskuun aikana. Aihetta käsiteltiin Nörttitytöissä jo vuosi sitten joten sen sijaan, että kertoisin uudestaan mistä tässä oikein on kyse, ehdotan, että luette viime vuoden jutun ja käytte NaNoWriMon verkkosivuilla perehtymässä aiheeseen.

Mutta ei hätää! NaNoWriMo ei jää huomiotta tänäkään vuonna! Aihe on liian mehukas sivuutettavaksi. NaNoWriMoa tullaan käsittelemään neljän kirjoittajan näkökulmasta loka-joulukuun aikana, audiovisuaalisten webcastien muodossa. Webcastit lähetetään suorina lähetyksinä, mutta niitä voi katsoa myös jälkikäteen Youtubesta. Webcastin keskustelijoina hääräävät Anitta Kiviranta, Minna Manninen, Nina Niskanen sekä allekirjoittanut - Maija Laine.

Tässä ovat tulevien webcastien lähetysajankohdat:
Osa 2: 5.11. klo. 19:15
Osa 3: 26.11. klo 19:15
Osa 4: 3.12. klo 19:15

Lähetyksiä pääsee seuraamaan blogimme, Google + -palvelun sekä Youtuben kautta. Jaamme linkit lähetyksiin myös Facebookissa ja Twitterissä, joten seuraa tiedotustamme!

Ensimmäinen webcast tehtiin maanantaina 29.10. Keskustelimme ennakkotunnelmista, kirjoitustottumuksistamme sekä suunnitelmistamme NaNoWriMoa varten. Arvaatko ketkä ovat ensikertalaisia, kuka on voittanut NaNoWriMon kolme kertaa ja kuka kirjoittaa kirjastonhoitaja-ninjoista?


Toisessa webcastissamme keskustelimme siitä, miten kirjoittaminen on sujunut ja millaisia konsteja meillä on hyvän kirjoitusvireen saavuttamiseen. Kenen luulet olevan aikataulussa ja keiden sanamäärä on vielä pahasti alakanttiin? Katso niin tiedät!



Mistä muusta haluaisit Nörttityttöjen keskustelevan webcasteissaan? Ehdota aihetta kommentoimalla tai sähköpostitse!

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Tallinnan kummituksia jahtaamassa

Halloweenina aaveet nousevat haudoistaan ja valtaavat maailman yhden päivän ajaksi. Olipa siis hyvä, että kävimme mieheni kanssa Tallinnan haamukierroksella jo viime viikolla!

Kummituskierroksella Vanhassa kaupungissa. Kuva: Tallinn Traveler Tours.

Tallinnassa toimiva Tallinn Traveler Tours järjestää haamukierroksia kolmesti viikossa. Kahden tunnin pituisen kierroksen aikana vanhan kaupungin aaveet ja oudot yksityiskohdat paljastuvat ja auringon laskettua mukulakiviset kujat ja pimeät rakennukset alkavat elää omaa elämäänsä. Kierros päättyy ihanaan Pierre Chocolaterieen, jossa on tarjolla kierroksen hintaan kuuluvaa lämmintä kaakaota ja mahdollisuus jutella oppaan kanssa.

Kuka vakoilee kaupungin elämää?
Oppaanamme toimi ihastuttava Karoli, joka kertoi olleensa kiinnostunut Tallinnan historiasta ja historian synkimmistä yksityiskohdista jo pitkään. Hän kertoi pitäneensä kavereilleen kummituskierroksia jonkin aikaa kunnes tajusi, että voisi tehdä kiinnostuksestaan itselleen ammatin. Kierroksen aikana huomasikin, että Karoli todella tiesi mistä puhui. Kierroksella tuli opittua paitsi kaupungin historiasta, myös keskiajan suosikkikidutusvälineistä sekä tietysti niistä aaveista. Karolin seurassa tulimme huomanneeksi sellaisia yksityiskohtia talojen arkkitehtuurista, joihin ei yleensä kiinnitä huomiota. Oletteko esimerkiksi huomanneet erään talon lähellä Kalevin marsipaani- ja suklaapuotia, jonka katolta kuikuilee vastapäistä taloa mies silmälasejaan korjaillen? Ja saman talon katolla pyllistelevän kissan?

Vaikka tässä tarinassa eivät varsinaiset kummitukset olleetkaan vauhdissa, niin jännitys kyllä rupesi kasvamaan auringon laskettua. Kuljettuamme eräälle syrjäiselle, hylätyn näköiselle talolle ja sen jälkeen eräälle käytössä olevalle koululle, jonka henkilökunta ja entiset opiskelijat kertovat talossa kummittelevasta nunnasta, en voinut olla vilkuilematta jatkuvasti pimeän talon ikkunoita. Oliko tuolla liikettä? Mikä on tuo vaaleampi läikkä ikkunassa? Ah, se onkin vain jokin suuri paperikukka. Koulu oli rakennettu vanhan luostarin päälle, jonka nunnat lähtivät liikkeelle kun heidän luunsa siirrettiin toisaalle luostarin lopettaessa toimintansa.

Joku vaanii katolla...
Kierroksen jälkeen oli mahtavaa istua kahvilassa lämpimässä (muistakaa laittaa lämpimästi päälle!), nauttia paksua suklaajuomaa ja jutella oppaan kanssa kaikesta siitä, mistä ei yleensä ole sopivaa jutella tuntemattomien kanssa eli kidutuksista, teloituksista, vainoista, kummituksista ja muista historian synkemmistä aiheista.

Verrattuna muihin käymiini kummituskierroksiin, Tallinnan kummituskierroksella kerrottiin suhteessa vähän varsinaisia kummitustarinoita. Kuitenkin sitä olettaisi, että keskiaikaisessa linnoituksessa, joka on todistanut historian verisiä taisteluja aina maailmansotiin saakka olisi pesiytynyt enemmänkin kummituksia. Kuitenkin varsinaisten kummitustarinoiden vähyyttä kierroksella paikattiin loistavasti sellasilla historiallisilla yksityiskohdilla, joita ei normaalin kierroksen aikana käydä läpi. Kierroksella nähtiin mm. kaupungin teloittajan talo sekä kuultiin miten keskiajalla kaupungin kaivoa pidettiin kunnossa uhraamalla eli heittämällä sinne kissoja ja muita eläimiä - jekku, joka tunnetusti parantaa jokaisen kaivon vedenlaatua huomattavasti.

Jos haluat nähdä Tallinnan Vanhassa kaupungissa muitakin kuin pieniä vihreitä miehiä ja pinkkejä elefantteja, suosittelen ehdottomasti tätä kierrosta! Tallinn Traveler Toursilla on myös muita kierroksia ja oppaat, jotka ovat lähinnä nuoria opiskelijoita, näyttävät saaneen huimasti kehuja asiakkailta. Heillä on myös ilmainen kiertokävely Tallinnaan sekä baarikierroksia heille, joita vihreät pikkumiehet kiinnostavat aaveita enemmän.

Hyvää Halloweenia kaikille ja Elviraa lainatakseni: Unpleasant dreams!

perjantai 2. marraskuuta 2012

Netflix - nörttitytön viihdeunelma?


Amerikkalainen firma Netflix aloitti toimintansa Suomessa 18.10., ja herätti allekirjoittaneen nörtähtävässä tuttavapiirissä heti suuren kiinnostuksen. Nörttitytötkin ottivat heti Netflixin kokeiluun. Netflixhän on palvelu, jossa on tarjolla elokuvia ja tv-sarjoja kuukausimaksulla rajattomasti katsottavaksi, silloin kun se itselle parhaiten sopii. Materiaalia voi katsoa erilaisilla laitteilla: nettiselaimen kautta tietokoneelta, tabletilla erillisestä Netflix-sovelluksesta, useiden eri pelikonsolien kautta televisiosta, suoraan HD-televisiosta tai joistakin DVD- ja Bluray-soittimista. Tarkempi lista palvelun kanssa yhteensopivista laitteista löytyy Netflixin sivuilta. Samoilla tunnuksilla voi myös katsoa kahdesta eri laitteesta eri ohjelmia yhtä aikaa; esimerkiksi lapset voivat katsoa telkkarin kautta piirrettyjä samalla, kun itse katsoo koneelta tai tabletista tv-sarjaa.

Kuvan lähde: Netflixin omat sivut.
Mikä vielä parempaa, Netflix tarjosi kaikille kiinnostuneille ilmaista kuukauden kokeilua. Näin palvelun testaaminen on varsin riskitöntä. Kuukausimaksu ilmaisen kokeilun jälkeen on 7,99 e/kk, joten esimerkiksi videovuokraamohintoihin verrattuna hintataso on hyvinkin kohtuullinen. 

No, onko se sitten täydellinen? Ei nyt ihan kuitenkaan. Useille nörteille keskeinen puute on se, että Netflix ei toimi Linux-laitteissa (joitakin kiertoteitä tähän tosin on). Lisäksi tekstityksiin on liittynyt juridisia ja moraalisia ongelmia. Netflix jäi nolosti kiinni Divxfinlandin tekstitysten luvattomasta käytöstä. AV-kääntäjien blogissa on myös kommentoitu kriittisesti Netflixin Chief Product Officerin, Neil Huntin, tietämättömyyttä suomalaisista av-käännöskäytännöistä. Tällä tarkoitettaan Netflixin kääntäjiltä vaatimaa kohtuutonta aikataulua sekä Netflixin edustajien haavetta saada "fanit" tekemään tekstityksiä ja korjailemaan toistensa tuotoksia ilmaiseksi. Aika näyttää, tuleeko Netflixin johdolle kokemuksen myötä realistisempi kuva av-tekstityksistä; ala on tosin muutenkin nyt käymistilassa.

Netflixin kilpailija on Viaplay, joka myös tarjoaa netin, tabletin ja mobiililaitteiden kautta katsottavaksi tv-sarjoja ja elokuvia. Viaplaytä Nörttityttöt eivät vielä ole ehtineet käytännössä testaamaan. Viaplayn heikkous on se, että se ilmeisesti ei toimi konsolien kautta, kuten Netflix. Viaplayn kilpailuvaltteja ovat sen sijaan erihintaiset paketit sen mukaan, haluaako katsoa vain tv-sarjoja, sekä tv-sarjoja että elokuvia, vai kaikkea ja lisäksi vielä urheilua. Netflixin ja Viaplayn valikoimat elokuvien ja sarjojen osalta eroavat toisistaan; eroja on käsitelty mielenkiintoisesti esimerkiksi Ylen Rele-blogissa. Jatkossa Suomen markkinoille on tulossa myös HBO Nordic, joka tarjoaa samalla periaatteella HBO:n (ja ilmeisesti myös joidenkin yhteistyökumppaneiden) materiaalia, sarjoja ja elokuvia, heti tuoreeltaan katsottavaksi kuukausimaksulla eri laitteilla. HBO ei tätä kirjoitettaessa ole kuitenkaan saanut vielä omaa palveluaan auki. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan myös sitä :)

Nörttityttöjen käyttäjäkommentteja Netflixistä

Sanna Haukkala


Pääsin testaamaan Netflixin toimintaa enimmäkseen iPadin ja myös vähän Apple TV:n kautta. "Kokeillessani Chromella katsoa elokuvia suoraan selaimesta kuvanlaatu oli niin heikko, ettei valitsemaani viihdykettä pystynyt seuraamaan. Syy saattaa olla vanhassa läppärissäni, tai Netflixin ja selaimeni yhteistyökyvyttömyydestä. Sivusto ilmoitti pop-up-ikkunalla, ettei se tue ainakaan Macin Chromea. Sääli silti. IPadin huomasin olevan aivan mainio katselulauta tv-sarjojen katseluun; kuva näytti hyvältä, vaikka isommalta ruudulta sd-tasoinen kuva alkoikin näyttää jo lievästi suttuiselta. Hd-kuva näytti ihan kelvolliselta ainakin pieneltä (24") telkkarilta katsottuna, mutta kuvanlaatu vaihteli myös selkeästi materiaalin mukaan. 

Vanha Fright Night -elokuva näytti paljon huonommalta hd-laatuiselta kuin Human Centipede (tai Taken). Pädillä paras katseluasento oli ehdottomasti selällään sohvalla röhnöttellen, suojakotelon kansi vain taiteltuna tueksi ja viritelmä mahan päälle. Apple TV:n käyttöliittymä näytti vähän muita kokeilemia rajoitetummalta, elokuvien haku nimellä kaukosäädintä käyttäen olisi riepotellut hermoja ihan liikaa. Ipadilla oli myös paljon helpompi vaihtaa tekstityksen kieltä.


Netflixin ääressä. Kuva: Sanna Haukkala.
Valikoimaltaan Netflix näytti vielä olevan alkuvaiheessa, mutta jo nyt ohjelmisto vaikutti selvästi lupaavalta. Olen käyttänyt aiemmin online-nettivuokraamoista Voddleria, joka on perinteisempi kertamaksullinen online-vuokraamo. Siihen verrattuna Netflixin laitepuoli (mm. mahdollisuus vaihtaa lennosta katseluun käytettävää laitetta) on vankan oloinen, Voddlerissa jopa iPad-applikaatiosta olisi joutunut maksamaan muutaman euron. 

Rasittavaa Netflixissä on selainversion tarpeeton yksinkertaisuus. Esimerkiksi elokuvia on hankala selata vain nykyisten hakusanojen mukaan, eikä mahdollisuutena ainakaan vielä näytä olevan omien elokuvalistojen rakentamista. Vaikka katselluille elokuville antaisikin tähtiä, pomppaavat ne esille ehdotuslistoissa. Myös Netflixin lokalisaatio on hutera, käyttöliittymän käännös on huonosti tehty: esimerkiksi kategorioita on käännetty suomeksi todella huonosti. Elokuvien käännöksistä onkin jo ollut mediassa moneen otteeseen riepottelua, mutta oma parin pennin hahmotelmani on, että huonoja fanitekstityksiä on käytetty vain sellaisissa materiaaleissa, joista ei ole suomalaista julkaisua vielä olemassa. Suurimmassa osassa katsomaani materiaalia näytti olevan suomenkielisten tekstitysten krediitit esillä (paitsi Spooks-sarjassa), ja fanitekstejä oli hyödynnetty ainakin Misfits -sarjassa. Hämmentävää käyttöliittymässä oli tekstitysvaihtoehtojen vaihtelu - välillä tekstit sai pois päältä ja välillä poistomahdollisuutta ei ollut esillä.

Jatkossa kaipaisinkin vielä hämärämpää materiaalia (USA:n Netflixin valikoimista tuskin voi haaveilla) ja enemmän tv-sarjojen kausia (vajaita sarjoja tuolla näytti olevan yllin kyllin), sekä sitä omaa katsomislistaa/jonoa. Voisin kyllä kuukausimaksua maksaa, kunhan vain valikoimien monipuolisuuden ja tuoreuden ylläpitoon voi luottaa. Olisin myös tyytyväinen sisällöstä, jossa ei olisi mitään tekstejä, jos vain muuten on mahdollista saada laadukasta katsottavaa.


Minna Heimola

Itse rekisteröidyin Netflixin käyttäjäksi heti avajaispäivänä. Spotifyn premium-asiakkaana sain erikoistarjouksena ilmaista käyttöaikaa vuoden loppuun asti, joten tartuin mahdollisuuteen saman tien.

Teknisesti Netflix on lunastanut lupauksensa paremmin kuin hyvin. Olen katsonut tarjontaa nettiselaimen kautta, Wiin kautta televisiosta sekä tabletilta Netflix-android-sovelluksesta, ja kaikki ovat toimineet ilman mitään teknistä häiriötä tai jumittamista. Nykimistä oli vain ensimmäisen päivän iltana; joko kaikki säntäsivät testaamaan palvelua tai sitten palvelinten kaistaa lisättiin ensimmäisen päivän jälkeen. Joka tapauksessa sen jälkeen kaikki on toiminut todella näppärästi. Jos elokuvan jättää kesken, Netflix tallentaa muistiinsa sen kohdan, johon jäätiin, ja katselua on dvd:täkin helpompi jatkaa heti oikeasta kohdasta. TV-sarjojen osalta Netflix myös muistaa, mitkä sarjan jaksot on jo katsottu, ja tarjoaa automaattisesti seuraavaa.

Valikoimissa on kuitenkin toivomisen varaa. Itse henkilökohtaisesti toivoisin, että sarjoista olisi tarjolla myös tuoreempia jaksoja. Olen itse katsellut Netflixistä mm. Modern Familyä, mutta sarjasta on tätä kirjoittaessa Netflixissä vain ensimmäinen tuotantokausi (2009-2010), vaikka myös kaudet 2 ja 3 ovat mm. ilmestyneet jo dvd:llä. Myös tarjolla oleva elokuvavalikoima on suuri, mutta ei miltään osin kovin kattava. Valikoiman olisi tosin tarkoitus laajeta esimerkiksi kotimaisen tuotannon osalta sitä mukaa, kun sopimuksia saadaan tehtyä. Koska kuitenkin kiireisenä ja perheellisenä ihmisenä olen itse trendeistä vähän jäljessä, katseltavaa riittänee toistaiseksi. Jatkan varmaankin Netflixin maksavana asiakkaana alkuvuonna. 


Nina Niskanen

Sen verran täytyy sanoa, että ainakin Suomen Netflix on selkeästi tarjontansa osalta suunnattu ensi-käyttäjille. En muuta syytä keksi sille, että valikoimasta löytyy genrepiireissä suosittuja, mutta laajalle yleisölle tuntemattomia elokuvia kuten Four Rooms, mutta ei elokuvahistoriallisia klassikoita kuten Casablanca. Tällä tavoin valikoima on hämmentävän laaja ja yhtä aikaa käsittämättömän suppea. Esimerkiksi Arnold Schwarzeneggerin kokoelmaan on kyllä lisätty floppeja kuten Jingle All the Way ja Last Action Hero (joista jälkimmäinen kyllä on metaelementtiensä takia sangen hurmaava), mutta ei ainuttakaan Terminaattoria. Äkkinäisempi voisi kuvitella, että Netflix on jättänyt pois elokuvat, jotka kaikki ovat todennäköisesti nähneet, mutta ei se niinkään ole; valikoimasta löytyy myös viimeaikaisia hittejä kuten Transformers - mutta vain ensimmäinen osa.

Suosittelualgoritmi on... hämärä. Ei sille oikein muutakaan sanaa ole. Toisaalta, asettamieni kiinnostuksenkohteiden pohjalta se osasi suositella Top Gearia, jota en todellakaan olisi osannut edes etsiä palvelusta, mutta josta pidän kovasti. Ja toisaalta, koska pidän Top Gearista, palvelu päätteli, että pitäisin Paris Hilton's British Best Friend -sarjasta. Millä ihmeen logiikalla se päätyi tähän yhteyteen, on täysin ymmärrykseni ulkopuolella. Näillä sarjoilla ei ole mitään muuta yhteyttä kuin se, että ne on tuotettu Iso-Britanniassa. Ne eivät ole edes saman yhtiön työtä! Omassa käytössäni Netflixin parasta antia ovat kuitenkin juuri sarjat. Meillä on kohtuullisen legendaarinen elokuvakokoelma, mutta mahdollisuus koota kaikki mahdolliset katsottavat sarjat yhteen paikkaan ilman loputtomia mainoksia, on jotain hyvin kaunista.

Meidän taloudessamme Netflixiä tykätään käyttää Xbox 360:llä ja sillä se toimii varsin kauniisti käynnistyttyään, missä kyllä kestää suorastaan naurettavan kauan. Mutta toisin kuin tietokone, Xboximme ovat suoraan kytkettyinä töllöön, koska PC-pelaaminen nyt vaan on niin toista kuin konsolipelaaminen. Toisin kuin PS3:lla, Xboxilla pystyy vaihtamaan tekstityksiä lennosta ja jostain tuntemattomasta syystä kuvanlaatu oli Pleikalla huomattavasti huonompi. Epäilemme eroa langaton vs. langallinen verkko, mutta koska meillä oli toimiva tuote, jolla käyttöliittymäkin oli huomattavasti intuitiivisempi, emme sitä selvitelleet tarkemmin. Pleikalla tosin Netflix itse käynnistyi huomattavasti nopemmin, mutta se ero oli siirretty itse ohjelman pyörimisen käynnistymiseen (kuten PC:llä), kun taas Xboxilla pyöriminen alkaa lähes välittömästi ohjelman/jakson valinnan jälkeen. Xboxilla käyttö hankaloittaa, että ohjelman pyörittäminen vaatii kultatilin, kun taas Pleikalla ja PC:llä se vaatii vain NetFlixin tilauksen.

Meidän taloudessamme Netflix on luonnollinen hankinta ja ilmaisen ajan loputtua se kyllä jää suurella todennäköisyydellä käyttöön. Valikoiman laajentumista odotellessa.